Pelargoni- ja heliotrooppivauvoja sekä muita esikasvatuspuuhia

Tiistaina posti toi minulle kaksi ihanaa pakettia. Ihan kuin olisi tullut joulu keskelle kevättä.

Ensimmäisestä pahvilaatikosta paljastui kukkavauvoja, joille olin valmistellut kodit maitopurkeista etukäteen. Tänä kesänä etupihani varjoisaa kukkalaatikkoa koristaa kolme "Appleblossom"-ruusunnuppupelargonia ja neljä violettia heliotrooppia sekä runsaslukuinen määrä itse kasvatettuja orvokkeja. Heliotrooppi on minulle ihan uusi tuttavuus ja unohtelen jatkuvasti sen nimen. Etupihan kukkalaatikko on tuottanut minulle päänvaivaa, kun en ole keksinyt, mikä kasvi viihtyisi varjoisammassa paikassa. Päädyin kokeilemaan heliotrooppia luettuani jostakin, että se pärjäisi myös vähemmän aurinkoisella paikalla. Naapurilla kukkivat pelargonit koko viime kesän upeasti, joten päätin istuttaa myös niitä kukkalaatikkoon tänä vuonna.

Jotenkin minusta nämä pikkuiset kukkataimet, joita kevään ajan esikasvatetaan, hoivataan ja ulkoilutetaan hyvällä kelillä, ovat liikuttavia. Järkevä ihminen ostaisi taimet keväämmällä täysikokoisina, valmiina istutettavaksi suoraan ulos. Fiksu ja nuuka ihminen kasvattaisi taimet siemenestä tai tutulta saadusta pistokkaasta. Mutta minä tilaan ne netistä pieninä vauvoina ja ihailen taimia aikaisesta keväästä syksyyn saakka.

Ruusunnuppupelargoni "Appleblossom"

Violetteja heliotrooppeja

Pieniä orvokintaimia kauramaitopurkissa

Samalla kun istutin pelargonit ja heliotroopit maitopurkkeihin, päätin kylvää basilikan. Ohjeen mukaan basilika itää valoisassa, joten lykkäsin basilikarasian minikasvihuoneen aurinkoiselle hyllylle. Tämä minikasvihuoneeni on sijoitettu sisätiloihin tähän aikaan vuodesta ja auringon siihen porottaessa se voi muuttua saunaksi. Niinpä tein siitä riisutun mallin. Poistin siitä muovit ja nyt minikasvihuone on oikeasti vaan kukkahylly.

Vajaat neljä vuorokautta sitten kylvetty basilika ponnistaa jo mullasta

Toinen paketti sisälsi uuden makro-objektiivin Canonin vanhaan kameraani. Haaveena on saada tarkempia ja yksityiskohtaisempia lähikuvia kukkasista, ötököistä ja kaikista luonnosta löytyvistä pienistä ihmeistä. Nyt odotan kiihkeästi, että jotain uutta kuvattavaa ilmestyisi pihamaalle. Eilen näin ensimmäiset leskenlehdet kukassa, mutta ne eivät näyttäneet oikein kuvauksellisilta kaiken lian alla.

Tänään liotin jaloleinikkien juurakoita ja kruunuvuokkojen mukuloita muutaman tunnin ajan ja nyt ne odottavat istutusta. Pihalla talven viettäneestä puutarhamultasäkistä otettua multaa on lämpeämässä rasioissa kylpyhuoneen lattialle. Saa nähdä, tuleeko jaloleinikeistä ja kruunuvuokoista mitään tänä vuonna. Juurakot ja mukulat ovat olleet talven ajan kuiviltaan kirjahyllyn päällä rasiassa. Viime kesänä molemmat kasvit kukkivat huonosti ja niihin iski härmä tai joku muu kasvitauti, joka lakastutti lehdet  nopeasti. Minulla meni kasvatushommat pieleen viime vuonna, kun istutin juurakot ja mukulat suoraan ulos, kylmään multaan varjoisaan kukkalaatikkoon. Tänä vuonna ajattelin tehdä kaiken toisin. Esikasvatan kukat lämpimässä mullassa valoisan ikkunan edessä ja istutan kesällä ne aurinkoiselle terassille johonkin isoon ruukkuun.

Jaloleinikin juurakoita

Kruunuvuokon mukula

Eilen näin kaksi Harrikkaa, yhteensä niitä olen nähnyt neljä tänä keväänä. Oma pyöränikin olisi jo ihan valmiina kotiin noudettavaksi. Valitettavasti polveni vamma näyttää olevan sen verran vakavampaa laatua, että hetki pitää vielä parannella ennenkuin moottoripyörän selkään uskaltaa hypätä.

Haaveilua

Tähän aikaan kevättä se aina alkaa, haaveilu maalle muutosta. Olisihan se mahdottoman kiva asua maalla, missä koirat saisivat temmeltää vapaana isolla, aidatulla pihamaalla.

Puutarhassani kasvattaisin kaiken maailman kasviksia ja hedelmäpuut kukkisivat keväisin. Kaarteilevat perennapenkit olisivat yhtä kukkivaa ilotulitusta kevään alusta syksyn pimeisiin. Kevät alkaisi sipulikukkien sinfonialla ja syksy päättyisi kauniisiin ruskan sävyihin erilaisissa puissa ja pensaissa. Taimi- ja siemenkuvastoista hommaisin kaikki kauneimmat pionit, kärhöt, kurjenpolvet, varjoliljat sekä kuunliljat ja ehkä minulla olisi oma ruusutarhakin. Olisin niin pihalla koko kesän, ihan fyysisestikin.

Omassa autotallissa puolison kanssa rassailtaisiin moottoripyöriä. Jos lottovoitto paukahtaisi kohdalle, niin autotallia täyttäisi joku upea jenkkiautokin, jolla voisi sitten kesäkauniilla kruisailla maaseututeitä.

Tämä tauti puhkeaa aina keväisin ja pahenee kesää kohden. Tauti aiheuttaa lähes kouristuksen omaista tunnetta rintakehässä, kun juhannuksen tienoilla pyörähtää kotiseudullaan Savon sydämessä. Maalaisuus on kohdallani sellaista sorttia, ettei se lähde kulumallakaan, ei edes yli tusinassa Etelä-Suomessa vietetyssä vuodessa.

Kaipuu maalle muutosta helpottaa ensimmäisten räntäkelien ja syyspimeiden myötä. Kun elämä siirtyy sisälle ja moottoripyörät talviteloilleen, niin onhan se kiva päästä oven edestä julkisilla ihan minne vaan kehäkolmosen sisäpuolella.

P.S. Miniluumutomaatin siemenet taitavat itää sittenkin!

Ajotunnilla isolla Hondalla

Viime päivinä ulkona on tupruttanut lunta aika lailla, eikä moottoripyöräilykeleistä ole tietoakaan. Mutta palataan tarinassa taaksepäin ja syksyisiin ajotunteihin.

Kanarian reissun jälkeen olin pitkästä aikaa taas ajotunnilla. Tällä kertaa sain alleni isomman pyörän eli Honda CBF650F:n. Olin ajellut autokoulun 125-kuutioisella Hondalla ensimmäiset kuusi tuntia ja siirryin tässä vaiheessa 650-kuutioiseen Hondaan, kun pienemmällä ajelu alkoi sujua riittävän hyvin. 

Olin kauhun sekaisin tuntein odottanut isomman ja ennen kaikkea korkeamman pyörän selkään kiipeämistä. Mutta ihme ja kumma, pyörän selässä päkiät ylsivät ihan hyvin maahan ja jos pysähdyksissä vähän liu'utti kankkua, niin toinen jalka ylsi tukevasti maahan. Eli pyörä ei ollut ollenkaan niin korkea, kuin luulin.

Ajelu isommalla Hondalla oli itse asiassa helpompaa, kun pyörä oli vakaampi eikä sinkoillut käsistä yhtä herkästi. Myös hätäjarrutuksessa oli isomman Hondan ABS-jarruista hyötyä. Toki voi olla, että aikaisemmat ajotunnit olivat tehneet tehtävänsä, jonka vuoksi käsittely alkoi hiljalleen sujua vähän paremmin. Tai sitten vaan Kanarian vauhdikas liikenne Honda 750:n tarakalta koettuna oli tehnyt minusta vähän rohkeamman kuskin. Niin tai näin, melko mukava fiilis jäi ensimmäisestä ajotunnista lomareissun jälkeen.

Inssiajokin alkoi hiljalleen lähestyä samaa tahtia syksyn kanssa.

Kuvassa Kanarialla vuokraamamme Honda. Ajokoulun pyörästä ei tullut räpsittyä kuvia syksyllä.

Ajotunnit jatkuvat ja Porsteri saa uuden ilmanputsarin

Joskus elokuussa tuleva motoristi pääsi tielle ajelemaan tähän astisen käsittelykoeradan kiertämisen lisäksi. Käsittelykoeradalla luistatetaan kytkintä ihan huolella. Kytkinkäsi oli välillä kovilla, vaikka ajokoulun pyörässä se oli tosi kevyt. Eihän normaalisti tuollasta rinkiä ajella. Tiellä ajaminen sujui ihan hyvin, paitsi vauhtia kuulemma puuttui ja kerran pyörä sammui liikennevaloissa. Jokaisella ajotunnilla opin vähän lisää, vaikka hetkittäin meinasi usko loppua.

Koko ajan takoi takaraivossa, että en kyllä pärjää sen 650-kuutioisen Hondan kanssa ja olin tyytyväinen, kun sain vielä ajella piikkipyörällä. Isommassa Hondassa ei pelottanut parinsadan kilon paino, vaan se korkeus. Jännitti miten minä sen kanssa pärjään, jos ei jalat yletä kunnolla maahan. Opettajan mukaan isompi olisi samanlainen kuin pienempi, ainoastaan isompi.

Olisi ollut hyvä, jos olisin voinut ajokoulun rinnalla harjoitella omalla moottoripyörällä vaikka kotipihassa. Meidän piha oli liian pieni ja naapureilla liian hienot autot, jotta olisin viitsinyt tehdä sitä. Treenasin kuitenkin polkupyörällä katseen ohjausta kiertämällä lätäköitä pihalla. Sain tämän kotiläksyksi ajo-opettajaltani. Pyörän kääntäminen pienessä tilassa kun tuotti minulle suuria vaikeuksia.

Kolmannen pyörän ottaminen ajo-opettelun kuvioihin mukaan olisi voinut olla vähän liikaa. Mutta toisaalta, koska autokoulun tunnit eivät ole ihan ilmaisia, niin kortille tulee hintaa, jos on vähän hitaampi oppimaan. Koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla, että nythän minä saisin kaikki ajo-oikeudet moposta isoon moottoripyörään samalla.

Koittihan sekin päivä, että pääsin ajelemaan isommalla Hondalla.

Loppukesästä minun omaan moottoripyörään vaihdettiin ilmansuodattimen kotelo ja uusi suodatin. Tulevana motoristina halusin tietysti tehdä sen itse. Siinä oli taas naapureille ihmeltävää, kun rouva rassasi pyörää miehensä ohjauksessa. Mutta minä haluan oppia ymmärtämään pyöräni sielunelämää, vaikka varsinaiset huollot jätän ammattilaisten tehtäväksi. Porsterin saatua uuden ilmanputsarin, pääsin käynnistelemään sitä. On se vaan Porsterin ääni niin ihanan matala ja räyhäkäs.

Seuraavaksi Porsteri sai kaatumaraudat. Lisää muutoksia Porsteriin tehtiin talviloman aikana.

Ajotunnit alkavat

Eräänä päivänä alkoivat vihdoin kauan odotetut ajotunnit. Sain opettajakseni mukavan naisihmisen. Hän on hyvähermoinen tyyppi, joka kesti minun kohellusta ja höpötystä, omasi hyvän tilannetajun ja jaksoi kannustaa.

Ajokokemukseni ja fyysiset mittani huomioiden päädyimme aloittamaan ensimmäiset ajotunnit Hondan 125-kuutioisella moottoripyörällä. Opettaja ehkä huomasi kauhunsekaisen ilmeeni, kun katsoin isoa ja korkeaa  Honda CBF650F-moottoripyörää. Tuon selkäänkö minun pitäisi hypätä?
Tarkoitus oli vaihtaa isoon Hondaan, kunhan saisin ensin tuon pienemmän pyörän kesytettyä.

Kun olin ajellut ensimmäiset kolme ajotuntiani piikkipyörällä, alkoi sen selässä istuminen tuntuu jo ihan kivalta, mutta vielä oli haasteita liikkumisessa. Meno oli aluksi melko nykivää. Moottoripyöräily on yllättävän herkkä laji. Liikaa kaasua ja pyörä ampaisee eteenpäin. Liian hidas vauhti ja pyörä on kumossa tiukassa käännöksessä. Kaasun ja kytkimen yhteispelin täytyy toimia, ja sitten pitäisi vielä osata jarruttaa etu- ja takajarruilla oikein.

Kun nainen on yli nelikymppinen ja ajokokemusta moottorilla varustetuista kaksipyöräisistä vain ukin pappatunturilla ajelu, niin ajamaan oppimisessa on omat haasteensa. Sanoinkin opettajalleni, että meidän suhteesta taitaa tulla aika pitkä. Lakisääteinen määrä on B-kortin omaavalle vain viisi ajotuntia. Se on ihan tajuttoman vähän, ellei ole aikaisempaa ajokokemusta kaksipyöräisistä moottoriajoneuvoista tai ellei ole muuten vaan luonnonlahjakkuus. Itselleni varattiin alkuun kymmenen ajotuntia.

Seuraavassa postauksessa ajotunnit jatkuvat.

Kuva käyttäjältä CesArte Pixabayssa

Hukkeri Porsterson

Samalla kun etsiskelin ajokoulua, alkoi kiihkeä oman moottoripyörän metsästys. Rauhallinen ja järkevä ihminen olisi odottanut, että ensin saa sen A-kortin käteensä ja sitten lähtee etsimään pyörää. Minä kuitenkin olen melko kärsimätön, kun jostain asiasta todella innostun.

Pyörän valinnassa minua auttoi puoliso, joka on harrastunut moottoripyöriä koko ikänsä sekä Harley-Davidson Club Finlandin keskustelufoorumin jäsenet. Asian tiimoilta kävin pitkiä keskusteluja ja kävin harrikkaliikkeessä istumassa parin pyörän selässä. Myös foorumin jäsenet tarjosivat, että saisin tulla tutustumaan heidän pyöriinsä ja kokeilemaan pyörän selässä istumista. Kävimme keskustelua siitä, voiko pyörää ylipäätään valita pelkästään selässä istumalla, kun pyörän ostajalla ei ole vielä asianmukaista ajolupaa.

Harrikkaliikkeessä käynti avasi silmäni ja tajusin, että pieninkin mahdollinen Harley-Davidson moottoripyörä on iso, jos on itse varreltaan kovin lyhyt ja varusteltu vieläkin lyhyemmillä jaloilla. Siitä alkoi googlaus, millä muut naiset ja etenkin harrikkanaiset ajavat. Tulos oli, että isollakin pyörällä voi ajaa, mutta etenkin opetteluvaiheessa olisi todella hyvä, jos jalat ylettäisivät jota kuinkin maahan pyörän selässä istuessa.

Sitten tuli pohdintaa, kannattaako ylipäätään ostaa ensimmäiseksi pyöräksi Harley-Davidsonia, joka on kuitenkin sieltä hintahaarukan kalliimmasta päästä ja painavuutensa vuoksi raskaampi käsitellä. Ehdoteltiin harjoittelupyöräksi jotain halvempaa mallia. Custompyörät olivat ainoita, jotka miellyttivät minun silmää, mutta ne ei olleet juuri harrikkaa kevyempiä. Loppujen lopuksi, olin päättänyt ajaa ajokortin, että saan ajaa Harley-Davidsonilla ja sitä ei voisi mikään muu pyörä minulle korvata.

Siispä harrikka oli saatava, mahdollisimman pieni sellainen. Valinta alkoi selvitä. Harley-Davidson Sportster on klassinen "tyttöjen pyörä", josta monet miehetkin tykkää sen näppärän kokonsa ja sporttisuutensa vuoksi. Vielä piti päättää miten tehokkaan Sportsterin tarvitsen, vaihtoehtoina 883 tai 1200. Minulle on tehokas mikä tahansa moottorilla kulkeva kaksipyöräinen, joten päädyin edullisempaan vaihtoehtoon.

Nettimotoa selatessa tuli vastaan Harley-Davidson Sportster 883 Hugger vuosimallia 1997. Hukkerissa näytti kaikki olevan kohdillaan minun tarpeisiini ja se oli vielä madallettu malli, jotta minun pikkuiset jalatkin ylettäisivät hyvin maahan. Olihan se vähän vaatimattoman näköinen, mutta niin oli hintakin. Hetken harkinnan jälkeen syntyi pyörästä kaupat ja mies kävi sen talon ainoana moottoripyöräkortillisena kotiin noutamassa.

Kun näin Hukkerin kotipihassa, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Se näytti juuri sellaiselta, kun minä halusin minun pyöräni  näyttävän. Jalat ylettivät aivan loistavasti maahan ja pyörä tuntui kaikin puolin kivalta käsitellä. Hukkerin käyntiääni hyväili sieluni sopukoita ja sai minut malttamattona odottamaan ajotuntien alkamista ja etenkin niiden päättymistä, että pääsisin Hukkerin kanssa yhteisille reissuille.

Minun moottoripyörälläni siis on todellakin nimi, tai oikeastaan montakin. Olen nimennyt sen virallisesti Hukkeri Porstersoniksi, mutta välillä puhun vaan Hukkerista tai Porsterista. Hukkeri on persoonallinen pyörä, jota voi rakentaa ja laittaa mieleisensä näköiseksi ja tuntuiseksi. Tällä hetkellä hän on vielä melko alkuperäisessä kuosissa, mutta pikku hiljaa muutoksia tulee. Ensimmäisenä meni ilmanputsari vaihtoon. Tämä on yksi asia, mikä minua juuri Harley-Davidsoneissa viehättää. Se, että niistä voi tehdä oman näköisensä.

Ajokoulua valitsemassa

Päätös ajaa A-kortti oli omanlaisensa prosessi. Ensin mietiskelin, että jonain päivänä voisin ehkä ajaa kortin. Ensi keväänä, sanoin heinäkuun alussa.

Alkuun suunniteltiin, että mieheni hommaisi opetusluvat ja ajaisin kortin omalla moottoripyörällä. Homma alkoi kuitenkin tuntua vähintäänkin monimutkaiselta mitä enemmän asiaan perehdyimme. Mietimme myös tuota opetusasiaa ja tulimme tulokseen, että kyllähän ammatti-opettaja on oman alansa asiantuntija. Hän osaa myös neuvoa jutut, mitkä pitää tietää ja muistaa, jos mielii inssikokeen läpäistä ja saada kortin käteen.

Ajatus lähti laukalle päässäni ja aloin googlailla lähiseudun ajokouluja. Eräänä päivänä törmäsin Maken autokoulun facebook-sivulla kuvaan Harley-Davidson Sportsterista. Ajokoulu sijaitsi mukavan matkan päässä kotoani. Lisäksi ajokoulu oli saanut hyviä arvosteluja ihmisiltä, joten se oli siinä. Koulu oli valittu.

Marssin vakain askelin kohti ajokoulun ilmoittautumistiskiä. Kyselin kaikenlaisia käytännön asioita ennen nimen paperiin laittamista. Pieni pettymys oli, että Harrikkaa ei enää koulussa ollut. Mutta kun olin siihen asti tullut, niin eikun nimi paperiin, vaikka jännitti ihan hirveästi.

Ensimmäinen yö ajokouluun ilmottautumisen jälkeen meni kyllä miettiessä, että mitähän minun ajo-opiskelusta tulee ja olenko minä ihan hullu. Työkaverit ovat todenneet kyllä sen moneen kertaan, että näin on.

Ensin piti suorittaa teoriakokeet, ennen kuin pääsi ajotunneille.

Kuva käyttäjältä geralt Pixabayssa

Kuka minä olen

Tervetuloa vierailulle uuteen blogiini. Ajattelin aivan ensimmäiseksi esitellä itseni, jotta tiedätte, millainen otus täältä ruudun takaa löytyy.

Olen aikuinen nainen, joku ehkä sanoisi, että keski-ikäinen. Henkisesti koen itseni nuoreksi, mutta peilikuva yleensä palauttaa maan pinnalle. Kotoa löytyy aviomies, kolme koiraa ja pari Harrikkaa. Harrastuksiin kuuluu moottoripyöräilyn ja koirien kanssa puuhastelun lisäksi hapkido ja puutarhahommat.

Ajatus tästä blogista syntyi siitä, että rakastan kertoa tarinoita. Sain moottoripyöräkorttini viime syksynä, samoin oma Harley-Davidson muutti kotiin loppukesästä. Minulla ei ole aiempaa motoristitaustaa, eli en ole ajellut kaksipyöräisillä moottoriajoneuvoilla ennen ajokoulua noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Silloin teininä toki kaasuttelin ukin pappatunturilla sivuteillä niin kova kuin mopo kulki. Eihän se kovin kovaa kulkenut. Kaikki suuret seikkailut moottoripyöräilyn saralla ovat siis edessä päin ja ajattelin jakaa niitä teidän kanssa. Toki itse moottoripyöräkortin hommaaminen sinällään oli jo yksi seikkailu, josta lupaan kertoa ensi töikseni. Tästä alkaa minun tarinani A-kortin hankkimisesta.