Harley-Davidson Club Finland

Jo ennen ajokortin ajamista olin päättänyt, että  jos joskus hommaan moottoripyörän, sen pitää olla Harley-Davidson, mikään muu ei kelpaa. Minulle sopivaa Harrikka-mallia jouduin hetken kuitenkin pohtimaan. Sportsterin maine "tyttöpyöränä" hanasi vastaan. Kun ihmiset toteavat, että tytöt ajaa Sportsterilla, mielessäni herää kapina. Minä ajan millä haluan. Tajuttuani Sportsterinkin olevan iso ja painava moottoripyörä ja omat fyysiset mittani ei niin isot, tulin sen verran järkiini, että päädyin kuitenkin tähän klassiseen "tyttöpyörään". Saa nähdä, vaihtuuko pyöräni jonain päivänä Dynaan, josta ensin haaveilin tai Fat Boyhin, johon rakastuin Harley-Davidson-liikkeessä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen syvästi ja vakavasti rakastanut omaan Porsteriini ja toivon, että meillä on paljon yhteisiä kilometrejä edessäpäin.

Joku nyt varmasti kysyy, että miksi Harrikka. On monia halvempia pyöriä, tehokkaampia pyöriä ja ehkä jonkun mielestä kauniimpiakin. Moottoripyöräily on tunnelaji, jossa järkisyillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Järkevät ihmiset ajaa autolla. Minulle Harley-Davidson on moottoripyörien kuningas.

Harkitessani A-kortin ajamista ja pohtiessani, olisiko opetuslupa, ajokoulu vai niiden yhdistelmä paras vaihtoehto hankkia A-kortti, sain paljon apua Harley-Davidson Club Finlandin keskustelupalstalta netissä. Harley-Davidson Club Finland on Harrikan omistajien oma merkkikerho. Jäsenvaatimuksena on, että omistaa Harrikan. Minä hankin oman Harley-Davidson Sportster 883 Hugger-moottoripyöräni heti ajokouluun ilmottauduttuani. Olen ennakoiva luonne, joten ajattelin, että pitäähän pyörä olla valmiina sinä päivänä, kun saan ajoluvan käteeni.

Päätin kuitenkin mielessäni, että en hae H-DCF:n jäsenyyttä ennen kuin minulla on ajolupa omaan menopeliini. Muutama päivä sen jälkeen, kun olin saanut ajolupani, laitoin hakemuksen. Odoteltuani muutaman viikon, sähköpostilaatikkooni tuli vastaus. Minut oli hyväksytty Harley-Davidson Club Finlandin jäseneksi.Vuodenvaihteessa postiluukusta kolahti ensimmäinen Harrika-lehti ja tämän vuoden kalenteri. Kalenteriin on kätevästi merkattu jo valmiiksi vuoden tapahtumia, niin ei sitten ihan vahingossa mene joku tapahtuma sivu suun.

Aloittelevana motoristina minulla on jatkuvasti mielessä monia kysymyksiä, joita olenkin aktiivisesti kysellyt H-DCF:n keskustelupalstalla ja saanut runsaasti kysymyksiini vastauksia. Tällä hetkellä pohdinnan alla on laukkujen virittely pikku-Porsteriin, jotta pyörällä pystyisi kuljettamaan jotain tavaraa tarvittaessa.

Kiitos harrikkafoorumilaisille tätäkin kautta, jos joku teistä blogiani lukee. Toivottavasti kesällä pääsen tutustumaan kerholaisiin ihan livenäkin, toistaiseksi tunnen ihmiset vain keskustelupalstan nimimerkeillä. Muutaman jäsenen ehdin kuitenkin tavata syksyllä moottoripyörän osista kauppoja hieroessani.

Sportster kumossa

Tämä tarina on vähän nolo, mutta kaikessa noloudessaan ihan viihdyttävä ja opettavainen, joten lupasin kertoa tämän teille aiemmassa postauksessani.

Olin saanut ajokorttini muutama viikko aiemmin. Päätin, että kun on kortti ja syksy ihan kohta, niin heti alkuun pitää pyrkiä ajamaan omalla moottoripyörällä mahdollisimman paljon. Käyn muutaman kerran viikossa hapkidotreeneissä noin neljän kilometrin päässä kotoa. Treenipaikalle on hyvä, suora tie ja kätevä parkkihalli siellä päässä, minne voi jättää pyöränsä treenien ajaksi.

Niinpä ajelin taas yhtenä kauniina iltana treenipaikan parkkihalliin. Tällä kertaa olin niin rohkea, että ajoin pyöräni ihan lähelle parkkihallin rappusia, mistä pääsee treeneihin. Siinä oli molemmin puolin autot parkissa, mutta kyllähän pieni Porsteri yhteen auton parkkiruutuun mahtuu. Kaukaa viisaana ajoin pyörän mahdollisimman keskelle ruutua, jos jotain kuitenkin sattuisi.

Sammutin pyörän, laitoin vaihteen päälle, pyörän jalalleen ja tankolukon lukkoon. Kaikki hyvin. Tässä vaiheessa vielä varmistelin, että onhan pyörän hyvin jalallaan ja sitten tapahtui jotain. Pyörä lähti kallistumaan oikealle. Koetin pitää pyörästä kiinni, mutta 230 kiloa on aika paljon pienelle naisihmiselle. Ei siinä auttanut mikään, vaan pyörä kellahti kyljelleen uudenkarhean kaatumarautansa varaan.

Ensimmäinen huoli oli, että näkikö kukaan. Paikalla ei ollut ketään. Seuraava ajatus oli, että ei kai viereisiin autoihin osunut. Ei osunut, kiitos taitavan keskelle ruutua parkkeerauksen. Aloin kammeta pyörää ylös. Koetin miettiä, miten se tehtiin netissä katsomissani videoissa. Ei onnistunut. Huomasin, että pyöräni valutti öljyä maahan. Sain kammettua pyörän kaatumaraudan varassa hieman pystympään, jolloin öljyvuoto lakkasi ja siinä se sitten oli. Entäs sitten?

Katselin ympärilleni toiveikkaana, että nyt joku saisi nähdä ahdinkoni. Ainoastaan yksi vanhempi rouva lähestyi minua ja kysyi, voiko auttaa. Kerroin hänelle, että minulla ei ole hätää, pyörä  on vaan kumossa. Kyseessä ei ole ihan kevyt pyörä, joten etsiskelen jota kuta vahvaa henkilöä. Päästin rouvan menemään.

Onneksi nykyään ihmisillä on älypuhelimet ja whatsappit. Laitoin treeniryhmään hätäapupyynnön: "Motoristin pyörä kumossa parkkihallissa". Pian ohjaamamme tulikin apuun ja nosti pyörän helposti pystyyn. Helppoa, kun sen osaa.

Lähtiessä sain apua toiselta ohjaajalta pyörän taluttamisessa öljylätäköstä pois. Vaikka kuinka koetin öljyä paperilla kuivata, niin kyllähän sitä oli joka paikassa. Vielä tarkistus, että öljyä on riittävästi öljysäiliössä ja kaikki muutenkin pyörässä kunnossa. Sitten ajoin kotiin. Vasen peili oli järkyttynyt kolauksesta sen verran, että päätti pyöriä ajossa mielensä mukaan. Onneksi kotimatka ei ollut pitkä ja kaikki meni hyvin. Kotona ruuvasin peilin kireämmälle, niin loppui sekin vispaus.

Jatkossa parkkeeraan Sportsterin aina vähän kauemmas autoista, ihan vaan varuilta

Sportsteria katsomassa

Keskiviikkona kävimme katsomassa moottoripyöriämme talvisäilössä Lapinjärvellä. Artmotorilla oli jo täysi tohina viikonlopun MP-messuihin valmistautumisessa. Porsteri näytti niin pieneltä ja vaatimattomalta siellä isojen, komeiden pyörien joukossa. Mutta sillä on oikein hyvät olot siellä isossa, lämpimässä hallissa.

Uudet, pidemmät vilkunnapit oli asennettu ja muut ohjaustankoon tulevat namiskat olivat pussissa odottamassa asennusta. Pidemmät vilkunnapit piti vaihtaa, koska tällä motoristilla on pienet kädet, joten ylettyminen kytkinkahvalle ja vilkkunnapille samaan aikaan oli lähes mahdotonta. Porsteri kun on jo reippaasti täysi-ikäinen, niin sen napeista on kulunut kuvat pois. Aloitteleva motoristi saattaa välillä unohtaa, mitä mistäkin namiskasta tapahtuu. Siksi on kiva, että napeissa on kuvat.

Porsterin ylisuuret lämpökahvat oli vaihdettu ohuisiin tuppeihin. Kylmänarka emäntä ei aio ajella kovin viluisilla keleillä Porsterillaan. Lisäksi Porsteri oli saanut pienet, sirot kytkin- ja käsijarrukahvat entisten isojen tilalle. Tämä samasta syystä kuin kaikki yllä mainitut muutokset, eli motoristin pienet kädet.

Peilit oli vaihdettu miehen pyörästä ylimääräiseksi jääneisiin peileihin. Porsterin omista peileistä oli toisesta pala tipahtanut pois. Missä lie kolhiintunut entisessä elämässään. Luultavasti joku päivä haluan jotkut hienot peilit. Koska en vielä ole keksinyt, millaiset ne olisi, niin laitatettiin tässä vaiheessa nuo ihan toimivat peilit käyttöön.

Vetohihna oli myös vaihdettu, koska edellinen oli ollut jo huonossa kunnossa. Tämähän täytyisi tietysti motoristin tarkistaa aina ennen ajoon lähtöä, vai kuinka? Ainakin ketjut opetettiin ajokoulussa tarkistamaan aina ennen ajoonlähtöä. En tiedä, miten tottumaton osaa arvioida hihnan kunnon. Mutta nyt se on ainakin ihan uusi.

Takarengas oli jo vaihdettu uuteen ja eturengas odotti vaihtoa. Sen saapuminen liikkeelle oli kestänyt vähän pidempään ja siksi sitä ei oltu vielä vaihdettu. Koska en ole rengasasiantuntija ja niistä on varmasti monta mielipidettä, niin jätin valinnan liikkeen poikien hommaksi. Dunlopit he olivat pyörääni valinneet. Viimeisimmän tietoni mukaan oikein hyvä valinta.

Tukijalkaa oli vähän taivutettu, jotta Porsteri ei pyörtyilisi jatkossa. Koska Porsteria on aikaisemman omistajan toimesta madallettu eli takajouset ovat vähän normaalia lyhyemmät, niin se on jäänyt aika pystyyn tukijalallaan, joka on alkuperäinen. Toinen vaihtoehto olisi ollut vaihtaa kokonaan lyhyempi jalka. Mutta koska jalan lyhentämisen tarve oli sen verran pieni, ehdottivat liikkeeltä jalan taivuttamista. Hyvin se Porsteri näytti siellä nyt seisovan. Tarinan Porsterin pyörtymisestä kerron myöhemmin blogissani.

Nyt kun talvi on parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten kukin sen asian kokee, niin moottoripyöräilyaiheisia juttuja ei riitä ihan joka päivälle. Pitkähkö jatkokertomukseni A-kortin ajosta tuli eilen päätökseen. Kiitos kaikille lukijoille, jotka olette jaksaneet lukea tänne asti. Ensi sunnuntaina, mikä on jo ylihuomenna, kerron teille Moottoripyörämessujen kuulumisia.

Nyt lähden messuille! Moikataan, jos tavataan!

Käsittely- ja ajokoepäivä

Käsittely- ja ajokoepäiväksi luvattiin kaatosadetta juuri siihen aikaan, kun minulla olisi koe. Se tieto ei yhtään helpottanut jännitystä. Uusissa ajokoeohjeissa sanotaan, että tehtävät pitää pystyä suorittamaan tehtävänannon mukaisesti olipa keli mikä tahansa. Trafin sivuilla lukee seuraava lause:"Keliolosuhteet eivät vaikuta käsittelykokeen tehtävien mitoitukseen, suoritusnopeuteen tai arviointiin." Mutta enhän minä kaatosateella kyllä normaalisti ajaisi samalla tavalla kuin kuivalla, selkeällä kelillä.

Mietin, että sadepuku olisi varmasti kiva, jos oikeasti tulee vettä kaatamalla. Sellaista ei minun varustevalikoimasta valitettavasti löytynyt enkä lähtenyt sitä tähän hätään metsästämään. Ratkaisin ongelman luovasti pukemalla ajovarusteiden alle tavallisen ohuen sadeasun. Se ei olisi mahtunut varusteiden päälle, niin laitoin sen sitten alle. Pääasia, etten heti olisi alusvaatteita myöten märkä.

Pohdin ennen ajokoetta, että sade saattaisi kyllä vaikuttaa myös rauhoittavasti. Kun miettii sadetta ja kuuntelee sen ropinaa, saattaa unohtaa panikoida. Harrikkafoorumilta viime hetken vinkiksi tuli varoa sateella liukkaita ajomaalauksia.

Vettä tuli kokeen ajan juuri niin paljon kuin säätiedotuksessa oli luvattu. Sade ei poistanut jännitystä, vaikka kyllähän se omanlaisen tunnelman ajokokeeseen toi. Ajokokeen vastaanottajan olin nähnyt jo monesti aikaisemmin ajoradan reunalla, joten se hieman auttoi jännitykseen. Hän oli oikein mukava ja käsittelykokeen jälkeen jännitys hieman helpotti, kun lähdettiin ajamaan ajokoeosuutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että käsittelykoe ja ajokoe olivat hyväksytty heti ensimmäisellä kerralla!
Minun A-kortin ajamiseen meni seitsemäntoista oppituntia ja päivälleen kaksi kuukautta. Minulla oli aivan loistava opettaja ajokoulussa, mutta koska olen vähän hidas oppimaan ja arka vääntämään kaasua, niin kesti vähän pidemmän aikaa, että homma alkoi sujumaan. 

Sitten Porstersonia starttailemaan. Kävin heti ajoluvan saatuani Porsterin kanssa neitsytajelulla muutaman kilometrin lenkin. Onhan siinä vaan äänet. Etenkin kun unohdin koko lenkin ajaksi ryypyn päälle. Tuli sellainen tunne, että nyt ollaan liikenteessä Moottoripyörällä. Ensimmäiselle ajoreissulle tarvitsin mieheni henkiseksi tueksi ajamaan autolla perässäni. Seuraavalle lenkille uskaltauduin jo ihan itsenäisesti.

Ensimmäisellä ajokerralla omalla pyörällä muodostui suurimmaksi ongelmaksi minun bootsit, jotka eivät oikein istuneet jalkapolkimille, joten ajokengät meni heti tori.fi:stä ostoon. Totesin, että tämä harrikkanainen ei aja bootseilla, ainakaan näin alkuun. Lisää kenkähöpinää tässä postauksessa.

Toiseksi suurin ongelma oli, ettei peukku yltänyt vilkulle käden ollessa kytkimellä tien sivuun pysähtynyttä bussia ohittaessani. Hukkeriin piti tehdä muutamia pieniä muutoksia talviloman aikana, jotta se sopii paremmin minun mitoilleni.

Tässä vaiheessa on hauska muistella, että alunperin oli tarkoitus saada kortti vasta vuonna 2019. Eli nyt tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, minulla olisi ajotunnit vasta pitkälle edessäpäin alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Kuva käyttäjältä farioff Pixabayssa

Ajokoe lähestyy ja Sportster saa kaatumaraudan

Tarina jatkuu sateisissa tunnelmissa. Omalla ajo-opettajallani ei ollut kalenterissa tilaa ja syksy läheni uhkaavasti. Niinpä sain toisen opettajan tällä kertaa. Kävimme ajelemassa rauhallisia teitä Espoossa ja pääsin laittamaan isompia vaihteita silmään kiihdytyskaistalla. Opettajan palaute oli, että muuten ihan ok, mutta vauhtia pitäis saada lisää. Mitä, ajoinhan minä yli seitsemää kymppiä kiihdytyskaistalla! No joo, oikeasti pitäisi vaan uskaltaa vääntää sitä hanaa rohkeammin. Kovempaa vauhtia ajaminen oli kivaa! Olisin halunnut lähteä heti takaisin moottoritielle kokeilemaan uudestaan samaa tunnetta. Olen yleensä aika varovainen kuski, joten tämä tunne yllätti minut itsenikin.

Toinen toteamus oli, että liikennevaloissa olisi hyvä, jos vihreillä pääsisi muutkin tien yli kuin minä. Toisin sanoen pyörä pitäisi saada vähän nopeammin liikkeelle valon vaihtuessa. Tässä asiassa olen kyllä kehittynyt ja nykyään lähden ihan reippaasti liikkeelle vihreän valon syttyessä.

Visiirin huurtuminen ajotunneilla sadesäällä tuotti omat hankaluutensa. Visiiriä täytyi pitää raollaan ja kunnon sateella olisin halunnut avata sen kokonaan, mutta eihän silmät täynnä vettä näe käsittelykoeradan merkkitolppia. Otin muutamille tunneille mukaan oman kypäräni, jonka visiiri huurtui ehkä hieman vähemmän. Oman kypärän käyttöä kuitenkin rajoitti se, että siihen ei saanut kiinni autokoulun kypäräpuhelinta.

Totesin, että suojalasit pitää hommata, sekä aurinkolasit että hämärämmälle kelille sopivat. Minun kypärässä on semmoinen tummempi aurinkosuoja, jonka voi laittaa silmien eteen halutessaan. En tykkää siitä yhtään. Jotenkin se jää hassusti puolitiehen, niin että se häiritsee minun näkökenttää. Eli mieluummin laitan ihan vaan aurinkolasit kypärän sisään aurinkoisilla keleillä. Kanarialla käytin tavallisia aurinkolasejani.

Inssiajo numero yksi lähestyi kovaa vauhtia ja jännitys kasvoi samaa tahtia. Halusin jo niin kovasti päästä ajelemaan Hukkerilla. Kortin odottaminen oli yhtä tuskaa! Ja mitä enemmän ajotunteja oli takana, sitä pahemmaksi ajokuume kävi.
 
Hukkeri Porsterson palasi kesälomareissultaan, jolla se oli saanut kaatumaraudan. Rauta ei äkkiseltään hivellyt minun silmiäni, mutta en minä sitä ulkonäkösyistä laittanutkaan. Olin todennut, että Hukkerissa pitää olla kaatumarauta paikoillaan sinä päivänä, kun minulla on ajolupa kädessä. Myöhemmin tuli todistetuksi, että en laittanut rautaa turhaan.

Ajolasien ostoa olen siis suunnitellut syyskuusta asti. Ihan vielä en ole päässyt tuumasta toimeen. Täytyy katsella Moottoripyörämessuilla, olisiko siellä jotain sopivaa myynnissä.

Ajotunnit jatkuvat ja Porsteri saa uuden ilmanputsarin

Joskus elokuussa tuleva motoristi pääsi tielle ajelemaan tähän astisen käsittelykoeradan kiertämisen lisäksi. Käsittelykoeradalla luistatetaan kytkintä ihan huolella. Kytkinkäsi oli välillä kovilla, vaikka ajokoulun pyörässä se oli tosi kevyt. Eihän normaalisti tuollasta rinkiä ajella. Tiellä ajaminen sujui ihan hyvin, paitsi vauhtia kuulemma puuttui ja kerran pyörä sammui liikennevaloissa. Jokaisella ajotunnilla opin vähän lisää, vaikka hetkittäin meinasi usko loppua.

Koko ajan takoi takaraivossa, että en kyllä pärjää sen 650-kuutioisen Hondan kanssa ja olin tyytyväinen, kun sain vielä ajella piikkipyörällä. Isommassa Hondassa ei pelottanut parinsadan kilon paino, vaan se korkeus. Jännitti miten minä sen kanssa pärjään, jos ei jalat yletä kunnolla maahan. Opettajan mukaan isompi olisi samanlainen kuin pienempi, ainoastaan isompi.

Olisi ollut hyvä, jos olisin voinut ajokoulun rinnalla harjoitella omalla moottoripyörällä vaikka kotipihassa. Meidän piha oli liian pieni ja naapureilla liian hienot autot, jotta olisin viitsinyt tehdä sitä. Treenasin kuitenkin polkupyörällä katseen ohjausta kiertämällä lätäköitä pihalla. Sain tämän kotiläksyksi ajo-opettajaltani. Pyörän kääntäminen pienessä tilassa kun tuotti minulle suuria vaikeuksia.

Kolmannen pyörän ottaminen ajo-opettelun kuvioihin mukaan olisi voinut olla vähän liikaa. Mutta toisaalta, koska autokoulun tunnit eivät ole ihan ilmaisia, niin kortille tulee hintaa, jos on vähän hitaampi oppimaan. Koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla, että nythän minä saisin kaikki ajo-oikeudet moposta isoon moottoripyörään samalla.

Koittihan sekin päivä, että pääsin ajelemaan isommalla Hondalla.

Loppukesästä minun omaan moottoripyörään vaihdettiin ilmansuodattimen kotelo ja uusi suodatin. Tulevana motoristina halusin tietysti tehdä sen itse. Siinä oli taas naapureille ihmeltävää, kun rouva rassasi pyörää miehensä ohjauksessa. Mutta minä haluan oppia ymmärtämään pyöräni sielunelämää, vaikka varsinaiset huollot jätän ammattilaisten tehtäväksi. Porsterin saatua uuden ilmanputsarin, pääsin käynnistelemään sitä. On se vaan Porsterin ääni niin ihanan matala ja räyhäkäs.

Seuraavaksi Porsteri sai kaatumaraudat. Lisää muutoksia Porsteriin tehtiin talviloman aikana.

Hukkeri Porsterson

Samalla kun etsiskelin ajokoulua, alkoi kiihkeä oman moottoripyörän metsästys. Rauhallinen ja järkevä ihminen olisi odottanut, että ensin saa sen A-kortin käteensä ja sitten lähtee etsimään pyörää. Minä kuitenkin olen melko kärsimätön, kun jostain asiasta todella innostun.

Pyörän valinnassa minua auttoi puoliso, joka on harrastunut moottoripyöriä koko ikänsä sekä Harley-Davidson Club Finlandin keskustelufoorumin jäsenet. Asian tiimoilta kävin pitkiä keskusteluja ja kävin harrikkaliikkeessä istumassa parin pyörän selässä. Myös foorumin jäsenet tarjosivat, että saisin tulla tutustumaan heidän pyöriinsä ja kokeilemaan pyörän selässä istumista. Kävimme keskustelua siitä, voiko pyörää ylipäätään valita pelkästään selässä istumalla, kun pyörän ostajalla ei ole vielä asianmukaista ajolupaa.

Harrikkaliikkeessä käynti avasi silmäni ja tajusin, että pieninkin mahdollinen Harley-Davidson moottoripyörä on iso, jos on itse varreltaan kovin lyhyt ja varusteltu vieläkin lyhyemmillä jaloilla. Siitä alkoi googlaus, millä muut naiset ja etenkin harrikkanaiset ajavat. Tulos oli, että isollakin pyörällä voi ajaa, mutta etenkin opetteluvaiheessa olisi todella hyvä, jos jalat ylettäisivät jota kuinkin maahan pyörän selässä istuessa.

Sitten tuli pohdintaa, kannattaako ylipäätään ostaa ensimmäiseksi pyöräksi Harley-Davidsonia, joka on kuitenkin sieltä hintahaarukan kalliimmasta päästä ja painavuutensa vuoksi raskaampi käsitellä. Ehdoteltiin harjoittelupyöräksi jotain halvempaa mallia. Custompyörät olivat ainoita, jotka miellyttivät minun silmää, mutta ne ei olleet juuri harrikkaa kevyempiä. Loppujen lopuksi, olin päättänyt ajaa ajokortin, että saan ajaa Harley-Davidsonilla ja sitä ei voisi mikään muu pyörä minulle korvata.

Siispä harrikka oli saatava, mahdollisimman pieni sellainen. Valinta alkoi selvitä. Harley-Davidson Sportster on klassinen "tyttöjen pyörä", josta monet miehetkin tykkää sen näppärän kokonsa ja sporttisuutensa vuoksi. Vielä piti päättää miten tehokkaan Sportsterin tarvitsen, vaihtoehtoina 883 tai 1200. Minulle on tehokas mikä tahansa moottorilla kulkeva kaksipyöräinen, joten päädyin edullisempaan vaihtoehtoon.

Nettimotoa selatessa tuli vastaan Harley-Davidson Sportster 883 Hugger vuosimallia 1997. Hukkerissa näytti kaikki olevan kohdillaan minun tarpeisiini ja se oli vielä madallettu malli, jotta minun pikkuiset jalatkin ylettäisivät hyvin maahan. Olihan se vähän vaatimattoman näköinen, mutta niin oli hintakin. Hetken harkinnan jälkeen syntyi pyörästä kaupat ja mies kävi sen talon ainoana moottoripyöräkortillisena kotiin noutamassa.

Kun näin Hukkerin kotipihassa, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Se näytti juuri sellaiselta, kun minä halusin minun pyöräni  näyttävän. Jalat ylettivät aivan loistavasti maahan ja pyörä tuntui kaikin puolin kivalta käsitellä. Hukkerin käyntiääni hyväili sieluni sopukoita ja sai minut malttamattona odottamaan ajotuntien alkamista ja etenkin niiden päättymistä, että pääsisin Hukkerin kanssa yhteisille reissuille.

Minun moottoripyörälläni siis on todellakin nimi, tai oikeastaan montakin. Olen nimennyt sen virallisesti Hukkeri Porstersoniksi, mutta välillä puhun vaan Hukkerista tai Porsterista. Hukkeri on persoonallinen pyörä, jota voi rakentaa ja laittaa mieleisensä näköiseksi ja tuntuiseksi. Tällä hetkellä hän on vielä melko alkuperäisessä kuosissa, mutta pikku hiljaa muutoksia tulee. Ensimmäisenä meni ilmanputsari vaihtoon. Tämä on yksi asia, mikä minua juuri Harley-Davidsoneissa viehättää. Se, että niistä voi tehdä oman näköisensä.