Sportsteria katsomassa

Keskiviikkona kävimme katsomassa moottoripyöriämme talvisäilössä Lapinjärvellä. Artmotorilla oli jo täysi tohina viikonlopun MP-messuihin valmistautumisessa. Porsteri näytti niin pieneltä ja vaatimattomalta siellä isojen, komeiden pyörien joukossa. Mutta sillä on oikein hyvät olot siellä isossa, lämpimässä hallissa.

Uudet, pidemmät vilkunnapit oli asennettu ja muut ohjaustankoon tulevat namiskat olivat pussissa odottamassa asennusta. Pidemmät vilkunnapit piti vaihtaa, koska tällä motoristilla on pienet kädet, joten ylettyminen kytkinkahvalle ja vilkkunnapille samaan aikaan oli lähes mahdotonta. Porsteri kun on jo reippaasti täysi-ikäinen, niin sen napeista on kulunut kuvat pois. Aloitteleva motoristi saattaa välillä unohtaa, mitä mistäkin namiskasta tapahtuu. Siksi on kiva, että napeissa on kuvat.

Porsterin ylisuuret lämpökahvat oli vaihdettu ohuisiin tuppeihin. Kylmänarka emäntä ei aio ajella kovin viluisilla keleillä Porsterillaan. Lisäksi Porsteri oli saanut pienet, sirot kytkin- ja käsijarrukahvat entisten isojen tilalle. Tämä samasta syystä kuin kaikki yllä mainitut muutokset, eli motoristin pienet kädet.

Peilit oli vaihdettu miehen pyörästä ylimääräiseksi jääneisiin peileihin. Porsterin omista peileistä oli toisesta pala tipahtanut pois. Missä lie kolhiintunut entisessä elämässään. Luultavasti joku päivä haluan jotkut hienot peilit. Koska en vielä ole keksinyt, millaiset ne olisi, niin laitatettiin tässä vaiheessa nuo ihan toimivat peilit käyttöön.

Vetohihna oli myös vaihdettu, koska edellinen oli ollut jo huonossa kunnossa. Tämähän täytyisi tietysti motoristin tarkistaa aina ennen ajoon lähtöä, vai kuinka? Ainakin ketjut opetettiin ajokoulussa tarkistamaan aina ennen ajoonlähtöä. En tiedä, miten tottumaton osaa arvioida hihnan kunnon. Mutta nyt se on ainakin ihan uusi.

Takarengas oli jo vaihdettu uuteen ja eturengas odotti vaihtoa. Sen saapuminen liikkeelle oli kestänyt vähän pidempään ja siksi sitä ei oltu vielä vaihdettu. Koska en ole rengasasiantuntija ja niistä on varmasti monta mielipidettä, niin jätin valinnan liikkeen poikien hommaksi. Dunlopit he olivat pyörääni valinneet. Viimeisimmän tietoni mukaan oikein hyvä valinta.

Tukijalkaa oli vähän taivutettu, jotta Porsteri ei pyörtyilisi jatkossa. Koska Porsteria on aikaisemman omistajan toimesta madallettu eli takajouset ovat vähän normaalia lyhyemmät, niin se on jäänyt aika pystyyn tukijalallaan, joka on alkuperäinen. Toinen vaihtoehto olisi ollut vaihtaa kokonaan lyhyempi jalka. Mutta koska jalan lyhentämisen tarve oli sen verran pieni, ehdottivat liikkeeltä jalan taivuttamista. Hyvin se Porsteri näytti siellä nyt seisovan. Tarinan Porsterin pyörtymisestä kerron myöhemmin blogissani.

Nyt kun talvi on parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten kukin sen asian kokee, niin moottoripyöräilyaiheisia juttuja ei riitä ihan joka päivälle. Pitkähkö jatkokertomukseni A-kortin ajosta tuli eilen päätökseen. Kiitos kaikille lukijoille, jotka olette jaksaneet lukea tänne asti. Ensi sunnuntaina, mikä on jo ylihuomenna, kerron teille Moottoripyörämessujen kuulumisia.

Nyt lähden messuille! Moikataan, jos tavataan!

Ajotunnilla isolla Hondalla

Viime päivinä ulkona on tupruttanut lunta aika lailla, eikä moottoripyöräilykeleistä ole tietoakaan. Mutta palataan tarinassa taaksepäin ja syksyisiin ajotunteihin.

Kanarian reissun jälkeen olin pitkästä aikaa taas ajotunnilla. Tällä kertaa sain alleni isomman pyörän eli Honda CBF650F:n. Olin ajellut autokoulun 125-kuutioisella Hondalla ensimmäiset kuusi tuntia ja siirryin tässä vaiheessa 650-kuutioiseen Hondaan, kun pienemmällä ajelu alkoi sujua riittävän hyvin. 

Olin kauhun sekaisin tuntein odottanut isomman ja ennen kaikkea korkeamman pyörän selkään kiipeämistä. Mutta ihme ja kumma, pyörän selässä päkiät ylsivät ihan hyvin maahan ja jos pysähdyksissä vähän liu'utti kankkua, niin toinen jalka ylsi tukevasti maahan. Eli pyörä ei ollut ollenkaan niin korkea, kuin luulin.

Ajelu isommalla Hondalla oli itse asiassa helpompaa, kun pyörä oli vakaampi eikä sinkoillut käsistä yhtä herkästi. Myös hätäjarrutuksessa oli isomman Hondan ABS-jarruista hyötyä. Toki voi olla, että aikaisemmat ajotunnit olivat tehneet tehtävänsä, jonka vuoksi käsittely alkoi hiljalleen sujua vähän paremmin. Tai sitten vaan Kanarian vauhdikas liikenne Honda 750:n tarakalta koettuna oli tehnyt minusta vähän rohkeamman kuskin. Niin tai näin, melko mukava fiilis jäi ensimmäisestä ajotunnista lomareissun jälkeen.

Inssiajokin alkoi hiljalleen lähestyä samaa tahtia syksyn kanssa.

Kuvassa Kanarialla vuokraamamme Honda. Ajokoulun pyörästä ei tullut räpsittyä kuvia syksyllä.

Hukkeri Porsterson

Samalla kun etsiskelin ajokoulua, alkoi kiihkeä oman moottoripyörän metsästys. Rauhallinen ja järkevä ihminen olisi odottanut, että ensin saa sen A-kortin käteensä ja sitten lähtee etsimään pyörää. Minä kuitenkin olen melko kärsimätön, kun jostain asiasta todella innostun.

Pyörän valinnassa minua auttoi puoliso, joka on harrastunut moottoripyöriä koko ikänsä sekä Harley-Davidson Club Finlandin keskustelufoorumin jäsenet. Asian tiimoilta kävin pitkiä keskusteluja ja kävin harrikkaliikkeessä istumassa parin pyörän selässä. Myös foorumin jäsenet tarjosivat, että saisin tulla tutustumaan heidän pyöriinsä ja kokeilemaan pyörän selässä istumista. Kävimme keskustelua siitä, voiko pyörää ylipäätään valita pelkästään selässä istumalla, kun pyörän ostajalla ei ole vielä asianmukaista ajolupaa.

Harrikkaliikkeessä käynti avasi silmäni ja tajusin, että pieninkin mahdollinen Harley-Davidson moottoripyörä on iso, jos on itse varreltaan kovin lyhyt ja varusteltu vieläkin lyhyemmillä jaloilla. Siitä alkoi googlaus, millä muut naiset ja etenkin harrikkanaiset ajavat. Tulos oli, että isollakin pyörällä voi ajaa, mutta etenkin opetteluvaiheessa olisi todella hyvä, jos jalat ylettäisivät jota kuinkin maahan pyörän selässä istuessa.

Sitten tuli pohdintaa, kannattaako ylipäätään ostaa ensimmäiseksi pyöräksi Harley-Davidsonia, joka on kuitenkin sieltä hintahaarukan kalliimmasta päästä ja painavuutensa vuoksi raskaampi käsitellä. Ehdoteltiin harjoittelupyöräksi jotain halvempaa mallia. Custompyörät olivat ainoita, jotka miellyttivät minun silmää, mutta ne ei olleet juuri harrikkaa kevyempiä. Loppujen lopuksi, olin päättänyt ajaa ajokortin, että saan ajaa Harley-Davidsonilla ja sitä ei voisi mikään muu pyörä minulle korvata.

Siispä harrikka oli saatava, mahdollisimman pieni sellainen. Valinta alkoi selvitä. Harley-Davidson Sportster on klassinen "tyttöjen pyörä", josta monet miehetkin tykkää sen näppärän kokonsa ja sporttisuutensa vuoksi. Vielä piti päättää miten tehokkaan Sportsterin tarvitsen, vaihtoehtoina 883 tai 1200. Minulle on tehokas mikä tahansa moottorilla kulkeva kaksipyöräinen, joten päädyin edullisempaan vaihtoehtoon.

Nettimotoa selatessa tuli vastaan Harley-Davidson Sportster 883 Hugger vuosimallia 1997. Hukkerissa näytti kaikki olevan kohdillaan minun tarpeisiini ja se oli vielä madallettu malli, jotta minun pikkuiset jalatkin ylettäisivät hyvin maahan. Olihan se vähän vaatimattoman näköinen, mutta niin oli hintakin. Hetken harkinnan jälkeen syntyi pyörästä kaupat ja mies kävi sen talon ainoana moottoripyöräkortillisena kotiin noutamassa.

Kun näin Hukkerin kotipihassa, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Se näytti juuri sellaiselta, kun minä halusin minun pyöräni  näyttävän. Jalat ylettivät aivan loistavasti maahan ja pyörä tuntui kaikin puolin kivalta käsitellä. Hukkerin käyntiääni hyväili sieluni sopukoita ja sai minut malttamattona odottamaan ajotuntien alkamista ja etenkin niiden päättymistä, että pääsisin Hukkerin kanssa yhteisille reissuille.

Minun moottoripyörälläni siis on todellakin nimi, tai oikeastaan montakin. Olen nimennyt sen virallisesti Hukkeri Porstersoniksi, mutta välillä puhun vaan Hukkerista tai Porsterista. Hukkeri on persoonallinen pyörä, jota voi rakentaa ja laittaa mieleisensä näköiseksi ja tuntuiseksi. Tällä hetkellä hän on vielä melko alkuperäisessä kuosissa, mutta pikku hiljaa muutoksia tulee. Ensimmäisenä meni ilmanputsari vaihtoon. Tämä on yksi asia, mikä minua juuri Harley-Davidsoneissa viehättää. Se, että niistä voi tehdä oman näköisensä.