Harley-Davidson Club Finland

Jo ennen ajokortin ajamista olin päättänyt, että  jos joskus hommaan moottoripyörän, sen pitää olla Harley-Davidson, mikään muu ei kelpaa. Minulle sopivaa Harrikka-mallia jouduin hetken kuitenkin pohtimaan. Sportsterin maine "tyttöpyöränä" hanasi vastaan. Kun ihmiset toteavat, että tytöt ajaa Sportsterilla, mielessäni herää kapina. Minä ajan millä haluan. Tajuttuani Sportsterinkin olevan iso ja painava moottoripyörä ja omat fyysiset mittani ei niin isot, tulin sen verran järkiini, että päädyin kuitenkin tähän klassiseen "tyttöpyörään". Saa nähdä, vaihtuuko pyöräni jonain päivänä Dynaan, josta ensin haaveilin tai Fat Boyhin, johon rakastuin Harley-Davidson-liikkeessä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen syvästi ja vakavasti rakastanut omaan Porsteriini ja toivon, että meillä on paljon yhteisiä kilometrejä edessäpäin.

Joku nyt varmasti kysyy, että miksi Harrikka. On monia halvempia pyöriä, tehokkaampia pyöriä ja ehkä jonkun mielestä kauniimpiakin. Moottoripyöräily on tunnelaji, jossa järkisyillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Järkevät ihmiset ajaa autolla. Minulle Harley-Davidson on moottoripyörien kuningas.

Harkitessani A-kortin ajamista ja pohtiessani, olisiko opetuslupa, ajokoulu vai niiden yhdistelmä paras vaihtoehto hankkia A-kortti, sain paljon apua Harley-Davidson Club Finlandin keskustelupalstalta netissä. Harley-Davidson Club Finland on Harrikan omistajien oma merkkikerho. Jäsenvaatimuksena on, että omistaa Harrikan. Minä hankin oman Harley-Davidson Sportster 883 Hugger-moottoripyöräni heti ajokouluun ilmottauduttuani. Olen ennakoiva luonne, joten ajattelin, että pitäähän pyörä olla valmiina sinä päivänä, kun saan ajoluvan käteeni.

Päätin kuitenkin mielessäni, että en hae H-DCF:n jäsenyyttä ennen kuin minulla on ajolupa omaan menopeliini. Muutama päivä sen jälkeen, kun olin saanut ajolupani, laitoin hakemuksen. Odoteltuani muutaman viikon, sähköpostilaatikkooni tuli vastaus. Minut oli hyväksytty Harley-Davidson Club Finlandin jäseneksi.Vuodenvaihteessa postiluukusta kolahti ensimmäinen Harrika-lehti ja tämän vuoden kalenteri. Kalenteriin on kätevästi merkattu jo valmiiksi vuoden tapahtumia, niin ei sitten ihan vahingossa mene joku tapahtuma sivu suun.

Aloittelevana motoristina minulla on jatkuvasti mielessä monia kysymyksiä, joita olenkin aktiivisesti kysellyt H-DCF:n keskustelupalstalla ja saanut runsaasti kysymyksiini vastauksia. Tällä hetkellä pohdinnan alla on laukkujen virittely pikku-Porsteriin, jotta pyörällä pystyisi kuljettamaan jotain tavaraa tarvittaessa.

Kiitos harrikkafoorumilaisille tätäkin kautta, jos joku teistä blogiani lukee. Toivottavasti kesällä pääsen tutustumaan kerholaisiin ihan livenäkin, toistaiseksi tunnen ihmiset vain keskustelupalstan nimimerkeillä. Muutaman jäsenen ehdin kuitenkin tavata syksyllä moottoripyörän osista kauppoja hieroessani.

Sportster kumossa

Tämä tarina on vähän nolo, mutta kaikessa noloudessaan ihan viihdyttävä ja opettavainen, joten lupasin kertoa tämän teille aiemmassa postauksessani.

Olin saanut ajokorttini muutama viikko aiemmin. Päätin, että kun on kortti ja syksy ihan kohta, niin heti alkuun pitää pyrkiä ajamaan omalla moottoripyörällä mahdollisimman paljon. Käyn muutaman kerran viikossa hapkidotreeneissä noin neljän kilometrin päässä kotoa. Treenipaikalle on hyvä, suora tie ja kätevä parkkihalli siellä päässä, minne voi jättää pyöränsä treenien ajaksi.

Niinpä ajelin taas yhtenä kauniina iltana treenipaikan parkkihalliin. Tällä kertaa olin niin rohkea, että ajoin pyöräni ihan lähelle parkkihallin rappusia, mistä pääsee treeneihin. Siinä oli molemmin puolin autot parkissa, mutta kyllähän pieni Porsteri yhteen auton parkkiruutuun mahtuu. Kaukaa viisaana ajoin pyörän mahdollisimman keskelle ruutua, jos jotain kuitenkin sattuisi.

Sammutin pyörän, laitoin vaihteen päälle, pyörän jalalleen ja tankolukon lukkoon. Kaikki hyvin. Tässä vaiheessa vielä varmistelin, että onhan pyörän hyvin jalallaan ja sitten tapahtui jotain. Pyörä lähti kallistumaan oikealle. Koetin pitää pyörästä kiinni, mutta 230 kiloa on aika paljon pienelle naisihmiselle. Ei siinä auttanut mikään, vaan pyörä kellahti kyljelleen uudenkarhean kaatumarautansa varaan.

Ensimmäinen huoli oli, että näkikö kukaan. Paikalla ei ollut ketään. Seuraava ajatus oli, että ei kai viereisiin autoihin osunut. Ei osunut, kiitos taitavan keskelle ruutua parkkeerauksen. Aloin kammeta pyörää ylös. Koetin miettiä, miten se tehtiin netissä katsomissani videoissa. Ei onnistunut. Huomasin, että pyöräni valutti öljyä maahan. Sain kammettua pyörän kaatumaraudan varassa hieman pystympään, jolloin öljyvuoto lakkasi ja siinä se sitten oli. Entäs sitten?

Katselin ympärilleni toiveikkaana, että nyt joku saisi nähdä ahdinkoni. Ainoastaan yksi vanhempi rouva lähestyi minua ja kysyi, voiko auttaa. Kerroin hänelle, että minulla ei ole hätää, pyörä  on vaan kumossa. Kyseessä ei ole ihan kevyt pyörä, joten etsiskelen jota kuta vahvaa henkilöä. Päästin rouvan menemään.

Onneksi nykyään ihmisillä on älypuhelimet ja whatsappit. Laitoin treeniryhmään hätäapupyynnön: "Motoristin pyörä kumossa parkkihallissa". Pian ohjaamamme tulikin apuun ja nosti pyörän helposti pystyyn. Helppoa, kun sen osaa.

Lähtiessä sain apua toiselta ohjaajalta pyörän taluttamisessa öljylätäköstä pois. Vaikka kuinka koetin öljyä paperilla kuivata, niin kyllähän sitä oli joka paikassa. Vielä tarkistus, että öljyä on riittävästi öljysäiliössä ja kaikki muutenkin pyörässä kunnossa. Sitten ajoin kotiin. Vasen peili oli järkyttynyt kolauksesta sen verran, että päätti pyöriä ajossa mielensä mukaan. Onneksi kotimatka ei ollut pitkä ja kaikki meni hyvin. Kotona ruuvasin peilin kireämmälle, niin loppui sekin vispaus.

Jatkossa parkkeeraan Sportsterin aina vähän kauemmas autoista, ihan vaan varuilta

Käsittely- ja ajokoepäivä

Käsittely- ja ajokoepäiväksi luvattiin kaatosadetta juuri siihen aikaan, kun minulla olisi koe. Se tieto ei yhtään helpottanut jännitystä. Uusissa ajokoeohjeissa sanotaan, että tehtävät pitää pystyä suorittamaan tehtävänannon mukaisesti olipa keli mikä tahansa. Trafin sivuilla lukee seuraava lause:"Keliolosuhteet eivät vaikuta käsittelykokeen tehtävien mitoitukseen, suoritusnopeuteen tai arviointiin." Mutta enhän minä kaatosateella kyllä normaalisti ajaisi samalla tavalla kuin kuivalla, selkeällä kelillä.

Mietin, että sadepuku olisi varmasti kiva, jos oikeasti tulee vettä kaatamalla. Sellaista ei minun varustevalikoimasta valitettavasti löytynyt enkä lähtenyt sitä tähän hätään metsästämään. Ratkaisin ongelman luovasti pukemalla ajovarusteiden alle tavallisen ohuen sadeasun. Se ei olisi mahtunut varusteiden päälle, niin laitoin sen sitten alle. Pääasia, etten heti olisi alusvaatteita myöten märkä.

Pohdin ennen ajokoetta, että sade saattaisi kyllä vaikuttaa myös rauhoittavasti. Kun miettii sadetta ja kuuntelee sen ropinaa, saattaa unohtaa panikoida. Harrikkafoorumilta viime hetken vinkiksi tuli varoa sateella liukkaita ajomaalauksia.

Vettä tuli kokeen ajan juuri niin paljon kuin säätiedotuksessa oli luvattu. Sade ei poistanut jännitystä, vaikka kyllähän se omanlaisen tunnelman ajokokeeseen toi. Ajokokeen vastaanottajan olin nähnyt jo monesti aikaisemmin ajoradan reunalla, joten se hieman auttoi jännitykseen. Hän oli oikein mukava ja käsittelykokeen jälkeen jännitys hieman helpotti, kun lähdettiin ajamaan ajokoeosuutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että käsittelykoe ja ajokoe olivat hyväksytty heti ensimmäisellä kerralla!
Minun A-kortin ajamiseen meni seitsemäntoista oppituntia ja päivälleen kaksi kuukautta. Minulla oli aivan loistava opettaja ajokoulussa, mutta koska olen vähän hidas oppimaan ja arka vääntämään kaasua, niin kesti vähän pidemmän aikaa, että homma alkoi sujumaan. 

Sitten Porstersonia starttailemaan. Kävin heti ajoluvan saatuani Porsterin kanssa neitsytajelulla muutaman kilometrin lenkin. Onhan siinä vaan äänet. Etenkin kun unohdin koko lenkin ajaksi ryypyn päälle. Tuli sellainen tunne, että nyt ollaan liikenteessä Moottoripyörällä. Ensimmäiselle ajoreissulle tarvitsin mieheni henkiseksi tueksi ajamaan autolla perässäni. Seuraavalle lenkille uskaltauduin jo ihan itsenäisesti.

Ensimmäisellä ajokerralla omalla pyörällä muodostui suurimmaksi ongelmaksi minun bootsit, jotka eivät oikein istuneet jalkapolkimille, joten ajokengät meni heti tori.fi:stä ostoon. Totesin, että tämä harrikkanainen ei aja bootseilla, ainakaan näin alkuun. Lisää kenkähöpinää tässä postauksessa.

Toiseksi suurin ongelma oli, ettei peukku yltänyt vilkulle käden ollessa kytkimellä tien sivuun pysähtynyttä bussia ohittaessani. Hukkeriin piti tehdä muutamia pieniä muutoksia talviloman aikana, jotta se sopii paremmin minun mitoilleni.

Tässä vaiheessa on hauska muistella, että alunperin oli tarkoitus saada kortti vasta vuonna 2019. Eli nyt tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, minulla olisi ajotunnit vasta pitkälle edessäpäin alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Kuva käyttäjältä farioff Pixabayssa

Ajokoe lähestyy ja Sportster saa kaatumaraudan

Tarina jatkuu sateisissa tunnelmissa. Omalla ajo-opettajallani ei ollut kalenterissa tilaa ja syksy läheni uhkaavasti. Niinpä sain toisen opettajan tällä kertaa. Kävimme ajelemassa rauhallisia teitä Espoossa ja pääsin laittamaan isompia vaihteita silmään kiihdytyskaistalla. Opettajan palaute oli, että muuten ihan ok, mutta vauhtia pitäis saada lisää. Mitä, ajoinhan minä yli seitsemää kymppiä kiihdytyskaistalla! No joo, oikeasti pitäisi vaan uskaltaa vääntää sitä hanaa rohkeammin. Kovempaa vauhtia ajaminen oli kivaa! Olisin halunnut lähteä heti takaisin moottoritielle kokeilemaan uudestaan samaa tunnetta. Olen yleensä aika varovainen kuski, joten tämä tunne yllätti minut itsenikin.

Toinen toteamus oli, että liikennevaloissa olisi hyvä, jos vihreillä pääsisi muutkin tien yli kuin minä. Toisin sanoen pyörä pitäisi saada vähän nopeammin liikkeelle valon vaihtuessa. Tässä asiassa olen kyllä kehittynyt ja nykyään lähden ihan reippaasti liikkeelle vihreän valon syttyessä.

Visiirin huurtuminen ajotunneilla sadesäällä tuotti omat hankaluutensa. Visiiriä täytyi pitää raollaan ja kunnon sateella olisin halunnut avata sen kokonaan, mutta eihän silmät täynnä vettä näe käsittelykoeradan merkkitolppia. Otin muutamille tunneille mukaan oman kypäräni, jonka visiiri huurtui ehkä hieman vähemmän. Oman kypärän käyttöä kuitenkin rajoitti se, että siihen ei saanut kiinni autokoulun kypäräpuhelinta.

Totesin, että suojalasit pitää hommata, sekä aurinkolasit että hämärämmälle kelille sopivat. Minun kypärässä on semmoinen tummempi aurinkosuoja, jonka voi laittaa silmien eteen halutessaan. En tykkää siitä yhtään. Jotenkin se jää hassusti puolitiehen, niin että se häiritsee minun näkökenttää. Eli mieluummin laitan ihan vaan aurinkolasit kypärän sisään aurinkoisilla keleillä. Kanarialla käytin tavallisia aurinkolasejani.

Inssiajo numero yksi lähestyi kovaa vauhtia ja jännitys kasvoi samaa tahtia. Halusin jo niin kovasti päästä ajelemaan Hukkerilla. Kortin odottaminen oli yhtä tuskaa! Ja mitä enemmän ajotunteja oli takana, sitä pahemmaksi ajokuume kävi.
 
Hukkeri Porsterson palasi kesälomareissultaan, jolla se oli saanut kaatumaraudan. Rauta ei äkkiseltään hivellyt minun silmiäni, mutta en minä sitä ulkonäkösyistä laittanutkaan. Olin todennut, että Hukkerissa pitää olla kaatumarauta paikoillaan sinä päivänä, kun minulla on ajolupa kädessä. Myöhemmin tuli todistetuksi, että en laittanut rautaa turhaan.

Ajolasien ostoa olen siis suunnitellut syyskuusta asti. Ihan vielä en ole päässyt tuumasta toimeen. Täytyy katsella Moottoripyörämessuilla, olisiko siellä jotain sopivaa myynnissä.

Ajotunnilla isolla Hondalla

Viime päivinä ulkona on tupruttanut lunta aika lailla, eikä moottoripyöräilykeleistä ole tietoakaan. Mutta palataan tarinassa taaksepäin ja syksyisiin ajotunteihin.

Kanarian reissun jälkeen olin pitkästä aikaa taas ajotunnilla. Tällä kertaa sain alleni isomman pyörän eli Honda CBF650F:n. Olin ajellut autokoulun 125-kuutioisella Hondalla ensimmäiset kuusi tuntia ja siirryin tässä vaiheessa 650-kuutioiseen Hondaan, kun pienemmällä ajelu alkoi sujua riittävän hyvin. 

Olin kauhun sekaisin tuntein odottanut isomman ja ennen kaikkea korkeamman pyörän selkään kiipeämistä. Mutta ihme ja kumma, pyörän selässä päkiät ylsivät ihan hyvin maahan ja jos pysähdyksissä vähän liu'utti kankkua, niin toinen jalka ylsi tukevasti maahan. Eli pyörä ei ollut ollenkaan niin korkea, kuin luulin.

Ajelu isommalla Hondalla oli itse asiassa helpompaa, kun pyörä oli vakaampi eikä sinkoillut käsistä yhtä herkästi. Myös hätäjarrutuksessa oli isomman Hondan ABS-jarruista hyötyä. Toki voi olla, että aikaisemmat ajotunnit olivat tehneet tehtävänsä, jonka vuoksi käsittely alkoi hiljalleen sujua vähän paremmin. Tai sitten vaan Kanarian vauhdikas liikenne Honda 750:n tarakalta koettuna oli tehnyt minusta vähän rohkeamman kuskin. Niin tai näin, melko mukava fiilis jäi ensimmäisestä ajotunnista lomareissun jälkeen.

Inssiajokin alkoi hiljalleen lähestyä samaa tahtia syksyn kanssa.

Kuvassa Kanarialla vuokraamamme Honda. Ajokoulun pyörästä ei tullut räpsittyä kuvia syksyllä.

Ajotunnit jatkuvat ja Porsteri saa uuden ilmanputsarin

Joskus elokuussa tuleva motoristi pääsi tielle ajelemaan tähän astisen käsittelykoeradan kiertämisen lisäksi. Käsittelykoeradalla luistatetaan kytkintä ihan huolella. Kytkinkäsi oli välillä kovilla, vaikka ajokoulun pyörässä se oli tosi kevyt. Eihän normaalisti tuollasta rinkiä ajella. Tiellä ajaminen sujui ihan hyvin, paitsi vauhtia kuulemma puuttui ja kerran pyörä sammui liikennevaloissa. Jokaisella ajotunnilla opin vähän lisää, vaikka hetkittäin meinasi usko loppua.

Koko ajan takoi takaraivossa, että en kyllä pärjää sen 650-kuutioisen Hondan kanssa ja olin tyytyväinen, kun sain vielä ajella piikkipyörällä. Isommassa Hondassa ei pelottanut parinsadan kilon paino, vaan se korkeus. Jännitti miten minä sen kanssa pärjään, jos ei jalat yletä kunnolla maahan. Opettajan mukaan isompi olisi samanlainen kuin pienempi, ainoastaan isompi.

Olisi ollut hyvä, jos olisin voinut ajokoulun rinnalla harjoitella omalla moottoripyörällä vaikka kotipihassa. Meidän piha oli liian pieni ja naapureilla liian hienot autot, jotta olisin viitsinyt tehdä sitä. Treenasin kuitenkin polkupyörällä katseen ohjausta kiertämällä lätäköitä pihalla. Sain tämän kotiläksyksi ajo-opettajaltani. Pyörän kääntäminen pienessä tilassa kun tuotti minulle suuria vaikeuksia.

Kolmannen pyörän ottaminen ajo-opettelun kuvioihin mukaan olisi voinut olla vähän liikaa. Mutta toisaalta, koska autokoulun tunnit eivät ole ihan ilmaisia, niin kortille tulee hintaa, jos on vähän hitaampi oppimaan. Koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla, että nythän minä saisin kaikki ajo-oikeudet moposta isoon moottoripyörään samalla.

Koittihan sekin päivä, että pääsin ajelemaan isommalla Hondalla.

Loppukesästä minun omaan moottoripyörään vaihdettiin ilmansuodattimen kotelo ja uusi suodatin. Tulevana motoristina halusin tietysti tehdä sen itse. Siinä oli taas naapureille ihmeltävää, kun rouva rassasi pyörää miehensä ohjauksessa. Mutta minä haluan oppia ymmärtämään pyöräni sielunelämää, vaikka varsinaiset huollot jätän ammattilaisten tehtäväksi. Porsterin saatua uuden ilmanputsarin, pääsin käynnistelemään sitä. On se vaan Porsterin ääni niin ihanan matala ja räyhäkäs.

Seuraavaksi Porsteri sai kaatumaraudat. Lisää muutoksia Porsteriin tehtiin talviloman aikana.

Ajotunnit alkavat

Eräänä päivänä alkoivat vihdoin kauan odotetut ajotunnit. Sain opettajakseni mukavan naisihmisen. Hän on hyvähermoinen tyyppi, joka kesti minun kohellusta ja höpötystä, omasi hyvän tilannetajun ja jaksoi kannustaa.

Ajokokemukseni ja fyysiset mittani huomioiden päädyimme aloittamaan ensimmäiset ajotunnit Hondan 125-kuutioisella moottoripyörällä. Opettaja ehkä huomasi kauhunsekaisen ilmeeni, kun katsoin isoa ja korkeaa  Honda CBF650F-moottoripyörää. Tuon selkäänkö minun pitäisi hypätä?
Tarkoitus oli vaihtaa isoon Hondaan, kunhan saisin ensin tuon pienemmän pyörän kesytettyä.

Kun olin ajellut ensimmäiset kolme ajotuntiani piikkipyörällä, alkoi sen selässä istuminen tuntuu jo ihan kivalta, mutta vielä oli haasteita liikkumisessa. Meno oli aluksi melko nykivää. Moottoripyöräily on yllättävän herkkä laji. Liikaa kaasua ja pyörä ampaisee eteenpäin. Liian hidas vauhti ja pyörä on kumossa tiukassa käännöksessä. Kaasun ja kytkimen yhteispelin täytyy toimia, ja sitten pitäisi vielä osata jarruttaa etu- ja takajarruilla oikein.

Kun nainen on yli nelikymppinen ja ajokokemusta moottorilla varustetuista kaksipyöräisistä vain ukin pappatunturilla ajelu, niin ajamaan oppimisessa on omat haasteensa. Sanoinkin opettajalleni, että meidän suhteesta taitaa tulla aika pitkä. Lakisääteinen määrä on B-kortin omaavalle vain viisi ajotuntia. Se on ihan tajuttoman vähän, ellei ole aikaisempaa ajokokemusta kaksipyöräisistä moottoriajoneuvoista tai ellei ole muuten vaan luonnonlahjakkuus. Itselleni varattiin alkuun kymmenen ajotuntia.

Seuraavassa postauksessa ajotunnit jatkuvat.

Kuva käyttäjältä CesArte Pixabayssa

Teoriakokeen äärellä

Ajotunteja sai vielä tovin odottaa, sillä ensin piti suorittaa teoriakoe. Opiskelu tapahtui itseopiskeluna autokoulun antamilla tunnuksilla nettiympäristössä. Kauniina kesähellepäivinä minä istuin kotikoneella ja pähkäilin ajamiseen liittyviä asioita teoriassa. Aika monta hetkeä vietin kirjallisiin opiskellen, ennen kuin homma alkoi sujumaan. Moottoripyörään liittyvät asiat osasin kyllä kaikki, mutta liikennetilanteisiin liittyvät kysymykset osa tuntuivat olevan suorastaan kompakysymyksiä.

On mukavaa, että nykyään teoriatunnit voi suorittaa kotoa käsin. Luokkahuoneessa istuminen on minusta ahdistavaa. Sitä paitsi kun tehtävät tekee kotona, niin niihin menee juuri se aika oppimiseen, minkä itse kukin tarvitsee. Harjoitteluohjelma on armoton. Jos et osaa, niin siitä tulee palaute ja treeni jatkuu.

Lopulta koitti se päivä, kun minulla oli teoriakoe. Katsastuskonttorin tiskillä annoin autokoulusta saamani paperin ja  näytin henkilöllisyystodistuksen. Hetken odottelun jälkeen minulle ojennettiin kannettava tietokone ja pyydettiin luovuttamaan kännykkä pois kokeen ajaksi. Minut ohjattiin tekemään koetta pieneen, ikkunattomaan huoneeseen, jossa oli tuoli ja pöytä läppärille. Siinä sitten vastailin koneelta tulleisiin kysymyksiin sydän villisti takoen ja kellon kanssa kilpaa juosten. Sain kokeen valmiiksi ajoissa. Palautin läppärin ja tiskillä oleva nainen sanoi "onneksi olkoon". Sain paperini ja kännykkäni takaisin ja lähdin hölmistyneenä kotiin. Siinäkö se oli, noin helposti?

Mutta tästä ne haasteet vasta alkoivat.

Kuva käyttäjältä StockSnap Pixabayssa

Ajokoulua valitsemassa

Päätös ajaa A-kortti oli omanlaisensa prosessi. Ensin mietiskelin, että jonain päivänä voisin ehkä ajaa kortin. Ensi keväänä, sanoin heinäkuun alussa.

Alkuun suunniteltiin, että mieheni hommaisi opetusluvat ja ajaisin kortin omalla moottoripyörällä. Homma alkoi kuitenkin tuntua vähintäänkin monimutkaiselta mitä enemmän asiaan perehdyimme. Mietimme myös tuota opetusasiaa ja tulimme tulokseen, että kyllähän ammatti-opettaja on oman alansa asiantuntija. Hän osaa myös neuvoa jutut, mitkä pitää tietää ja muistaa, jos mielii inssikokeen läpäistä ja saada kortin käteen.

Ajatus lähti laukalle päässäni ja aloin googlailla lähiseudun ajokouluja. Eräänä päivänä törmäsin Maken autokoulun facebook-sivulla kuvaan Harley-Davidson Sportsterista. Ajokoulu sijaitsi mukavan matkan päässä kotoani. Lisäksi ajokoulu oli saanut hyviä arvosteluja ihmisiltä, joten se oli siinä. Koulu oli valittu.

Marssin vakain askelin kohti ajokoulun ilmoittautumistiskiä. Kyselin kaikenlaisia käytännön asioita ennen nimen paperiin laittamista. Pieni pettymys oli, että Harrikkaa ei enää koulussa ollut. Mutta kun olin siihen asti tullut, niin eikun nimi paperiin, vaikka jännitti ihan hirveästi.

Ensimmäinen yö ajokouluun ilmottautumisen jälkeen meni kyllä miettiessä, että mitähän minun ajo-opiskelusta tulee ja olenko minä ihan hullu. Työkaverit ovat todenneet kyllä sen moneen kertaan, että näin on.

Ensin piti suorittaa teoriakokeet, ennen kuin pääsi ajotunneille.

Kuva käyttäjältä geralt Pixabayssa

Kuka minä olen

Tervetuloa vierailulle uuteen blogiini. Ajattelin aivan ensimmäiseksi esitellä itseni, jotta tiedätte, millainen otus täältä ruudun takaa löytyy.

Olen aikuinen nainen, joku ehkä sanoisi, että keski-ikäinen. Henkisesti koen itseni nuoreksi, mutta peilikuva yleensä palauttaa maan pinnalle. Kotoa löytyy aviomies, kolme koiraa ja pari Harrikkaa. Harrastuksiin kuuluu moottoripyöräilyn ja koirien kanssa puuhastelun lisäksi hapkido ja puutarhahommat.

Ajatus tästä blogista syntyi siitä, että rakastan kertoa tarinoita. Sain moottoripyöräkorttini viime syksynä, samoin oma Harley-Davidson muutti kotiin loppukesästä. Minulla ei ole aiempaa motoristitaustaa, eli en ole ajellut kaksipyöräisillä moottoriajoneuvoilla ennen ajokoulua noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Silloin teininä toki kaasuttelin ukin pappatunturilla sivuteillä niin kova kuin mopo kulki. Eihän se kovin kovaa kulkenut. Kaikki suuret seikkailut moottoripyöräilyn saralla ovat siis edessä päin ja ajattelin jakaa niitä teidän kanssa. Toki itse moottoripyöräkortin hommaaminen sinällään oli jo yksi seikkailu, josta lupaan kertoa ensi töikseni. Tästä alkaa minun tarinani A-kortin hankkimisesta.