Sportster kumossa

Tämä tarina on vähän nolo, mutta kaikessa noloudessaan ihan viihdyttävä ja opettavainen, joten lupasin kertoa tämän teille aiemmassa postauksessani.

Olin saanut ajokorttini muutama viikko aiemmin. Päätin, että kun on kortti ja syksy ihan kohta, niin heti alkuun pitää pyrkiä ajamaan omalla moottoripyörällä mahdollisimman paljon. Käyn muutaman kerran viikossa hapkidotreeneissä noin neljän kilometrin päässä kotoa. Treenipaikalle on hyvä, suora tie ja kätevä parkkihalli siellä päässä, minne voi jättää pyöränsä treenien ajaksi.

Niinpä ajelin taas yhtenä kauniina iltana treenipaikan parkkihalliin. Tällä kertaa olin niin rohkea, että ajoin pyöräni ihan lähelle parkkihallin rappusia, mistä pääsee treeneihin. Siinä oli molemmin puolin autot parkissa, mutta kyllähän pieni Porsteri yhteen auton parkkiruutuun mahtuu. Kaukaa viisaana ajoin pyörän mahdollisimman keskelle ruutua, jos jotain kuitenkin sattuisi.

Sammutin pyörän, laitoin vaihteen päälle, pyörän jalalleen ja tankolukon lukkoon. Kaikki hyvin. Tässä vaiheessa vielä varmistelin, että onhan pyörän hyvin jalallaan ja sitten tapahtui jotain. Pyörä lähti kallistumaan oikealle. Koetin pitää pyörästä kiinni, mutta 230 kiloa on aika paljon pienelle naisihmiselle. Ei siinä auttanut mikään, vaan pyörä kellahti kyljelleen uudenkarhean kaatumarautansa varaan.

Ensimmäinen huoli oli, että näkikö kukaan. Paikalla ei ollut ketään. Seuraava ajatus oli, että ei kai viereisiin autoihin osunut. Ei osunut, kiitos taitavan keskelle ruutua parkkeerauksen. Aloin kammeta pyörää ylös. Koetin miettiä, miten se tehtiin netissä katsomissani videoissa. Ei onnistunut. Huomasin, että pyöräni valutti öljyä maahan. Sain kammettua pyörän kaatumaraudan varassa hieman pystympään, jolloin öljyvuoto lakkasi ja siinä se sitten oli. Entäs sitten?

Katselin ympärilleni toiveikkaana, että nyt joku saisi nähdä ahdinkoni. Ainoastaan yksi vanhempi rouva lähestyi minua ja kysyi, voiko auttaa. Kerroin hänelle, että minulla ei ole hätää, pyörä  on vaan kumossa. Kyseessä ei ole ihan kevyt pyörä, joten etsiskelen jota kuta vahvaa henkilöä. Päästin rouvan menemään.

Onneksi nykyään ihmisillä on älypuhelimet ja whatsappit. Laitoin treeniryhmään hätäapupyynnön: "Motoristin pyörä kumossa parkkihallissa". Pian ohjaamamme tulikin apuun ja nosti pyörän helposti pystyyn. Helppoa, kun sen osaa.

Lähtiessä sain apua toiselta ohjaajalta pyörän taluttamisessa öljylätäköstä pois. Vaikka kuinka koetin öljyä paperilla kuivata, niin kyllähän sitä oli joka paikassa. Vielä tarkistus, että öljyä on riittävästi öljysäiliössä ja kaikki muutenkin pyörässä kunnossa. Sitten ajoin kotiin. Vasen peili oli järkyttynyt kolauksesta sen verran, että päätti pyöriä ajossa mielensä mukaan. Onneksi kotimatka ei ollut pitkä ja kaikki meni hyvin. Kotona ruuvasin peilin kireämmälle, niin loppui sekin vispaus.

Jatkossa parkkeeraan Sportsterin aina vähän kauemmas autoista, ihan vaan varuilta

Ajokoe lähestyy ja Sportster saa kaatumaraudan

Tarina jatkuu sateisissa tunnelmissa. Omalla ajo-opettajallani ei ollut kalenterissa tilaa ja syksy läheni uhkaavasti. Niinpä sain toisen opettajan tällä kertaa. Kävimme ajelemassa rauhallisia teitä Espoossa ja pääsin laittamaan isompia vaihteita silmään kiihdytyskaistalla. Opettajan palaute oli, että muuten ihan ok, mutta vauhtia pitäis saada lisää. Mitä, ajoinhan minä yli seitsemää kymppiä kiihdytyskaistalla! No joo, oikeasti pitäisi vaan uskaltaa vääntää sitä hanaa rohkeammin. Kovempaa vauhtia ajaminen oli kivaa! Olisin halunnut lähteä heti takaisin moottoritielle kokeilemaan uudestaan samaa tunnetta. Olen yleensä aika varovainen kuski, joten tämä tunne yllätti minut itsenikin.

Toinen toteamus oli, että liikennevaloissa olisi hyvä, jos vihreillä pääsisi muutkin tien yli kuin minä. Toisin sanoen pyörä pitäisi saada vähän nopeammin liikkeelle valon vaihtuessa. Tässä asiassa olen kyllä kehittynyt ja nykyään lähden ihan reippaasti liikkeelle vihreän valon syttyessä.

Visiirin huurtuminen ajotunneilla sadesäällä tuotti omat hankaluutensa. Visiiriä täytyi pitää raollaan ja kunnon sateella olisin halunnut avata sen kokonaan, mutta eihän silmät täynnä vettä näe käsittelykoeradan merkkitolppia. Otin muutamille tunneille mukaan oman kypäräni, jonka visiiri huurtui ehkä hieman vähemmän. Oman kypärän käyttöä kuitenkin rajoitti se, että siihen ei saanut kiinni autokoulun kypäräpuhelinta.

Totesin, että suojalasit pitää hommata, sekä aurinkolasit että hämärämmälle kelille sopivat. Minun kypärässä on semmoinen tummempi aurinkosuoja, jonka voi laittaa silmien eteen halutessaan. En tykkää siitä yhtään. Jotenkin se jää hassusti puolitiehen, niin että se häiritsee minun näkökenttää. Eli mieluummin laitan ihan vaan aurinkolasit kypärän sisään aurinkoisilla keleillä. Kanarialla käytin tavallisia aurinkolasejani.

Inssiajo numero yksi lähestyi kovaa vauhtia ja jännitys kasvoi samaa tahtia. Halusin jo niin kovasti päästä ajelemaan Hukkerilla. Kortin odottaminen oli yhtä tuskaa! Ja mitä enemmän ajotunteja oli takana, sitä pahemmaksi ajokuume kävi.
 
Hukkeri Porsterson palasi kesälomareissultaan, jolla se oli saanut kaatumaraudan. Rauta ei äkkiseltään hivellyt minun silmiäni, mutta en minä sitä ulkonäkösyistä laittanutkaan. Olin todennut, että Hukkerissa pitää olla kaatumarauta paikoillaan sinä päivänä, kun minulla on ajolupa kädessä. Myöhemmin tuli todistetuksi, että en laittanut rautaa turhaan.

Ajolasien ostoa olen siis suunnitellut syyskuusta asti. Ihan vielä en ole päässyt tuumasta toimeen. Täytyy katsella Moottoripyörämessuilla, olisiko siellä jotain sopivaa myynnissä.