Käsittely- ja ajokoepäivä

Käsittely- ja ajokoepäiväksi luvattiin kaatosadetta juuri siihen aikaan, kun minulla olisi koe. Se tieto ei yhtään helpottanut jännitystä. Uusissa ajokoeohjeissa sanotaan, että tehtävät pitää pystyä suorittamaan tehtävänannon mukaisesti olipa keli mikä tahansa. Trafin sivuilla lukee seuraava lause:"Keliolosuhteet eivät vaikuta käsittelykokeen tehtävien mitoitukseen, suoritusnopeuteen tai arviointiin." Mutta enhän minä kaatosateella kyllä normaalisti ajaisi samalla tavalla kuin kuivalla, selkeällä kelillä.

Mietin, että sadepuku olisi varmasti kiva, jos oikeasti tulee vettä kaatamalla. Sellaista ei minun varustevalikoimasta valitettavasti löytynyt enkä lähtenyt sitä tähän hätään metsästämään. Ratkaisin ongelman luovasti pukemalla ajovarusteiden alle tavallisen ohuen sadeasun. Se ei olisi mahtunut varusteiden päälle, niin laitoin sen sitten alle. Pääasia, etten heti olisi alusvaatteita myöten märkä.

Pohdin ennen ajokoetta, että sade saattaisi kyllä vaikuttaa myös rauhoittavasti. Kun miettii sadetta ja kuuntelee sen ropinaa, saattaa unohtaa panikoida. Harrikkafoorumilta viime hetken vinkiksi tuli varoa sateella liukkaita ajomaalauksia.

Vettä tuli kokeen ajan juuri niin paljon kuin säätiedotuksessa oli luvattu. Sade ei poistanut jännitystä, vaikka kyllähän se omanlaisen tunnelman ajokokeeseen toi. Ajokokeen vastaanottajan olin nähnyt jo monesti aikaisemmin ajoradan reunalla, joten se hieman auttoi jännitykseen. Hän oli oikein mukava ja käsittelykokeen jälkeen jännitys hieman helpotti, kun lähdettiin ajamaan ajokoeosuutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että käsittelykoe ja ajokoe olivat hyväksytty heti ensimmäisellä kerralla!
Minun A-kortin ajamiseen meni seitsemäntoista oppituntia ja päivälleen kaksi kuukautta. Minulla oli aivan loistava opettaja ajokoulussa, mutta koska olen vähän hidas oppimaan ja arka vääntämään kaasua, niin kesti vähän pidemmän aikaa, että homma alkoi sujumaan. 

Sitten Porstersonia starttailemaan. Kävin heti ajoluvan saatuani Porsterin kanssa neitsytajelulla muutaman kilometrin lenkin. Onhan siinä vaan äänet. Etenkin kun unohdin koko lenkin ajaksi ryypyn päälle. Tuli sellainen tunne, että nyt ollaan liikenteessä Moottoripyörällä. Ensimmäiselle ajoreissulle tarvitsin mieheni henkiseksi tueksi ajamaan autolla perässäni. Seuraavalle lenkille uskaltauduin jo ihan itsenäisesti.

Ensimmäisellä ajokerralla omalla pyörällä muodostui suurimmaksi ongelmaksi minun bootsit, jotka eivät oikein istuneet jalkapolkimille, joten ajokengät meni heti tori.fi:stä ostoon. Totesin, että tämä harrikkanainen ei aja bootseilla, ainakaan näin alkuun. Lisää kenkähöpinää tässä postauksessa.

Toiseksi suurin ongelma oli, ettei peukku yltänyt vilkulle käden ollessa kytkimellä tien sivuun pysähtynyttä bussia ohittaessani. Hukkeriin piti tehdä muutamia pieniä muutoksia talviloman aikana, jotta se sopii paremmin minun mitoilleni.

Tässä vaiheessa on hauska muistella, että alunperin oli tarkoitus saada kortti vasta vuonna 2019. Eli nyt tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, minulla olisi ajotunnit vasta pitkälle edessäpäin alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Kuva käyttäjältä farioff Pixabayssa

Ajokoe lähestyy ja Sportster saa kaatumaraudan

Tarina jatkuu sateisissa tunnelmissa. Omalla ajo-opettajallani ei ollut kalenterissa tilaa ja syksy läheni uhkaavasti. Niinpä sain toisen opettajan tällä kertaa. Kävimme ajelemassa rauhallisia teitä Espoossa ja pääsin laittamaan isompia vaihteita silmään kiihdytyskaistalla. Opettajan palaute oli, että muuten ihan ok, mutta vauhtia pitäis saada lisää. Mitä, ajoinhan minä yli seitsemää kymppiä kiihdytyskaistalla! No joo, oikeasti pitäisi vaan uskaltaa vääntää sitä hanaa rohkeammin. Kovempaa vauhtia ajaminen oli kivaa! Olisin halunnut lähteä heti takaisin moottoritielle kokeilemaan uudestaan samaa tunnetta. Olen yleensä aika varovainen kuski, joten tämä tunne yllätti minut itsenikin.

Toinen toteamus oli, että liikennevaloissa olisi hyvä, jos vihreillä pääsisi muutkin tien yli kuin minä. Toisin sanoen pyörä pitäisi saada vähän nopeammin liikkeelle valon vaihtuessa. Tässä asiassa olen kyllä kehittynyt ja nykyään lähden ihan reippaasti liikkeelle vihreän valon syttyessä.

Visiirin huurtuminen ajotunneilla sadesäällä tuotti omat hankaluutensa. Visiiriä täytyi pitää raollaan ja kunnon sateella olisin halunnut avata sen kokonaan, mutta eihän silmät täynnä vettä näe käsittelykoeradan merkkitolppia. Otin muutamille tunneille mukaan oman kypäräni, jonka visiiri huurtui ehkä hieman vähemmän. Oman kypärän käyttöä kuitenkin rajoitti se, että siihen ei saanut kiinni autokoulun kypäräpuhelinta.

Totesin, että suojalasit pitää hommata, sekä aurinkolasit että hämärämmälle kelille sopivat. Minun kypärässä on semmoinen tummempi aurinkosuoja, jonka voi laittaa silmien eteen halutessaan. En tykkää siitä yhtään. Jotenkin se jää hassusti puolitiehen, niin että se häiritsee minun näkökenttää. Eli mieluummin laitan ihan vaan aurinkolasit kypärän sisään aurinkoisilla keleillä. Kanarialla käytin tavallisia aurinkolasejani.

Inssiajo numero yksi lähestyi kovaa vauhtia ja jännitys kasvoi samaa tahtia. Halusin jo niin kovasti päästä ajelemaan Hukkerilla. Kortin odottaminen oli yhtä tuskaa! Ja mitä enemmän ajotunteja oli takana, sitä pahemmaksi ajokuume kävi.
 
Hukkeri Porsterson palasi kesälomareissultaan, jolla se oli saanut kaatumaraudan. Rauta ei äkkiseltään hivellyt minun silmiäni, mutta en minä sitä ulkonäkösyistä laittanutkaan. Olin todennut, että Hukkerissa pitää olla kaatumarauta paikoillaan sinä päivänä, kun minulla on ajolupa kädessä. Myöhemmin tuli todistetuksi, että en laittanut rautaa turhaan.

Ajolasien ostoa olen siis suunnitellut syyskuusta asti. Ihan vielä en ole päässyt tuumasta toimeen. Täytyy katsella Moottoripyörämessuilla, olisiko siellä jotain sopivaa myynnissä.