Pohdintaa elämästä, kuolemasta ja kaikenlaisista lähdöistä

Talven pimeys ja muuttotouhut saavat minut miettimään kaikenlaisia, välillä vähän synkkiäkin ajatuksia.

On ihanaa muuttaa omakotitaloon maalle. Tuntuu hyvältä saada tilaa olla, elää ja hengittää. Vihdoinkin on riittävästi puutarhamaata myllättäväksi ja metsiä samoiltavaksi.

Sitten iskee muuttoväsymys. Lähes neljässätoista vuodessa olen ehtinyt tavata monia ihania ihmisiä pääkaupunkiseudulla. Työkaverit, bussitutut, koiralenkkikaverit ja ystävät jäävät tänne. Olen lähtenyt ennenkin, joten tiedän, mitä se merkitsee. Ystävät ja tutut jäävät. Harvan kanssa enää tulee pidettyä yhteyttä. Vain muistot jäävät. Ja joskus vanhoja aikoja tulee viiltävä ikävä. Tapaan uusia ihmisiä ja saan uusia ystäviä. Ei elämä lopu, se vaan muuttaa muotoaan. Jokainen ihmissuhde on arvokas omalla tavallaan. Jokainen eletty hetki on raita elämän räsymatossa.

Jostain syystä lähtö herättää minussa ajatuksia kuolemasta. Onhan tämä eräänlainen kuolema, yhden aikakauden loppu.

Eläinlääkärin odotushuoneessa istuessani mietin, kuinka kauan vielä saan nauttia karvaisten ystävieni seurasta. Perheen Prinsessa, tuo luppakorvainen söpöläinen, tuli minulle asuttuani vuoden Espoossa. Hän on kulkenut mukanani lähes koko sen ajan, kun olen asunut pääkaupunkiseudulla. Askel alkaa jo painaa ja uni maistuu. Vielä hän jaksaa juosta spurtteja metsässä. Elämä on kuitenkin rajallista.

Ystäväni kävi kylässä viimeisen kerran ennen meidän muuttoa. Hän sanoi, että tulee käymään luonani maalla. Lähtöhalauksen pituudessa oli jotain lopullista. Enhän minä muuta maailman ääriin, en edes ulkomaille. Silti, jokainen meistä elää omaa elämäänsä ja ihmissuhteet muuttuvat sen mukana. Jonain päivänä sitä tajuaa, että toista ei enää ole.

Meidän Iso Poika ei kestä emännän tunteilua. Heti, kun se kuulee ryystävän äänen tietokoneen äärestä, se ryntää paikalle ja tökkää kostella kuonollaan kysyäkseen, onko kaikki hyvin. Kaikki on hyvin. Emäntä täällä vaan tunteilee.

Kun ajattelen uutta kotiani, ajattelen enimmäkseen minun tulevaa puutarhaani ja kompostejani. Komposti on siitä kiva asia, että se ei aiheuta haikeita tunteita. Sinne mätetään ruoan tähteet ja kasvien raadot, haudataan ne kompostin uumeniin sydän odotusta täynnä. Sieluni silmin tuoksuttelen komposteistani valmistunutta humusta, jossa jo näen uuden alun. Kuvittelen pienet kasvintaimet terhakoina kasvamassa ja syksyllä isoa porkkananippua kädessäni. Komposti on minun unelmani ja intohimoni, siinä on loputon elämän kierto.

Kirsikkatomaatin taimen rimpulat viime keväältä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti